Työehtosopimuksen mukaisella paikallisella sopimuksella voitiin sopia työsopimuksen työaikaehdon heikentämisestä

Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan KKO 2022:45, että työnantajayhteisössä oli tehty kilpailukykysopimukseen perustuneen työehtosopimusmääräyksen mukainen työntekijä- ja työnantajaosapuolen välinen paikallinen sopimus, jossa voitiin sopia viikkotyöajan lisäämisestä puolella tunnilla, vaikka työntekijän työsopimuksessa säännölliseksi työajaksi oli sovittu 37,5 tuntia viikossa. 

Työnantaja ja työntekijä olivat 22.1.2014 solmineet työsopimuksen, jonka mukaan työntekijän työaika oli 37,5 tuntia viikossa. Työsopimukseen oli kirjattu ehto, jonka mukaan työsuhteeseen sovelletaan suunnittelu- ja konsulttialan ylempien toimihenkilöiden työehtosopimusta niiltä osin kuin työsuhteen ehdoista ei ollut sovittu työsopimuksessa. 

Työmarkkinoiden keskusjärjestöjen tekemän kilpailukykysopimuksen nojalla oli edellä mainitun työehtosopimuksen 4 §:ää muutettu sopimuskaudelle 1.11.2016–31.10.2017 siten, että toimihenkilöiden vuosittaista työaikaa pidennettiin 24 tuntia ansiotasoa muuttamatta. Kilpailukykysopimukseen perustuneen työehtosopimusmääräyksen mukaan työnantaja- ja työntekijäosapuolet sopivat paikallisesti, miten 24 tunnin vuosittainen työajan pidennys kullakin työpaikalla toteutetaan. Työnantaja antoi 15.12.2016 tiedotteen, jonka mukaan yhtiössä oli sovittu työajan pidennyksen toteuttamistavasta lisäämällä viikoittaista työaikaa puolella tunnilla 1.1.2017 alkaen.

Työntekijä vaati kanteessa, että työnantaja velvoitetaan suorittamaan hänelle palkkaa puolen tunnin viikoittaisesta lisätyöstä, sillä perusteella, että työnantaja oli menetellyt osapuolten välisen työsopimuksen työaikaehdon vastaisesti. Työntekijän näkemyksen mukaan työnantajalla ei ollut oikeutta yksipuolisesti pidentää työntekijän viikoittaista 37,5 tunnin pituista työaikaa, eikä työehtosopimuksella voitu heikentää työsopimuksessa sovittua työaikaehtoa.

Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavaksi nousi kysymys siitä, voitiinko työntekijän viikoittaista työaikaa pidentää puolella tunnilla työsopimuksessa sovitusta myöhemmin voimaan tulleen työehtosopimuksen määräyksen johdosta. Työehtosopimuslain 6 §:n mukaan, jos työsopimus joiltakin osiltaan on ristiriidassa siinä noudatettavan työehtosopimuksen kanssa, on työsopimus näiltä osiltaan mitätön ja niiden sijasta käyvät noudatettaviksi työehtosopimuksen vastaavat määräykset. Korkein oikeus on aiemmassa ratkaisukäytännössään katsonut, että työoikeudessa on yleisesti noudatettu niin sanottua edullisemmuussääntöä, jonka mukaan työnantajan tulee soveltaa työntekijälle edullisempaa työsopimusehtoa työehtosopimusmääräyksen sijaan (KKO 1984 II 23 ja KKO 1979 II 43). Aiemmin korkein oikeus ei ole kuitenkaan ottanut kantaa siihen, voidaanko työehtosopimuksella heikentää työntekijän työsopimuksella sovittuja ehtoja. Korkein oikeus totesi ratkaisussaan myös, että työehtosopimusmääräykset voivat joissakin tilanteissa olla enimmäisehtoja, jolloin ne voivat korvata myös työntekijälle edullisemmat työsopimuksen ehdot.

Tämä kanta on vakiintuneesti hyväksytty työtuomioistuimen oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa. 

Korkein oikeus toteaa ratkaisussaan, että työehtosopimuslain 6 §:n nojalla työehtosopimuksella voidaan muuttaa työsopimuksen ehtoja myös työntekijän vahingoksi. Enimmäisehtona sovellettava työehtosopimus on kuitenkin poikkeuksellinen, koska tällaisella ehdolla puututaan työntekijän suojeluperiaatteen ja siihen liittyvän edullisemmuussäännön vastaisesti osapuolten mahdollisuuksiin sopia yleistä tasoa paremmista tai yksilöllisistä työn tekemisen ehdoista. Jos työehtosopimuksella on tarkoitus sulkea edullisemmuussäännön soveltaminen pois, tulisi siitä lähtökohtaisesti ilmetä selvästi tällainen osapuolten tarkoitus. 

Korkein oikeus totesi, että edullisemmuussäännön perusteella sovellettavaksi tulisi työntekijän työsopimuksen työaikaehto. Jotta edullisemmuussäännöstä voitaisiin poiketa ja työehtosopimuksen työaikamääräystä voitaisiin poikkeuksellisesti pitää työntekijän työsuhteen enimmäisehtona, ehdon enimmäisluonteen tulisi käydä selvästi ilmi työehtosopimuksesta tai olla muutoin ilmeinen. Vaikka kyseisessä työehtosopimuksessa ei ollut ollut nimenomaisesti lausuttu siitä, että työajan pidentämistä koskeva ehto oli luonteeltaan enimmäisehto, korkein oikeus katsoi, että määräyksen sanamuodon, työehtosopimusmääräyksen taustalla olleen kilpailukykysopimuksen tavoitteiden ja työtuomioistuimen lausunnossa todettujen seikkojen perusteella on ilmeistä, että sopimusosapuolten nimenomaisena tarkoituksena on ollut, että ehtoa sovelletaan kaikkiin sen piirissä oleviin työntekijöihin edullisemmuussääntö sivuuttaen.

Kyseessä ei ollut korkeimman oikeuden mukaan myöskään niin olennaisella tavalla työntekijän työsopimuksen ehtoja heikentänyt muutos, että sitä voitaisiin pitää kohtuuttomana.

Korkein oikeus päätyi katsomaan, että työntekijän työaika on määräytynyt työsopimuksen sijaan yhtiössä työehtosopimuksen perusteella tehdyn paikallisen sopimuksen mukaan. Työntekijä ei siten ollut työsopimusehdon perusteella oikeutettu kanteessa vaatimaansa palkkasaatavaan.

Korkeimman oikeuden antaman oikeusohjeen käyttöalaa rajannee kuitenkin se, että lopputuloksesta huolimatta korkein oikeus korosti, ettei työehtosopimuksen enimmäisehdolla voida olennaisella tavalla huonontaa työntekijälle työsopimuksessa sovittuja ehtoja, vaan muutosten olennaisuutta ja kohtuullisuutta on aina punnittava kokonaisuutena ja suhteessa työntekijän suojeluperiaatteeseen ja sopimusten sitovuuden periaatteeseen.