Pitäisikö “ihan ok:stakin” työelämästä puhua enemmän?

Miltä tuntuu, kun työ tuntuu hyvältä – tai oikeastaan ihan ok:lta? Ei huikealta, mutta hyvältä niin, että työntekijä on tyytyväinen ja pitkässä juoksussa vaaka kääntyy enemmän plussalle kuin miinukselle. 

Kysymys tuo väistämättäkin mieleen euforiset ”rakastan työtäni” -postaukset työelämän somealustoilla kuten LinkedInissä – postaukset, joiden totuudenmukaisuutta jokainen lienee joskus (aiheestakin) kyseenalaistanut. Kukapa nimittäin ei tietäisi tapausta, jossa työ ja ehkä pomokin on väsyneenä haukuttu kavereille tuopillisen äärellä ja seuraavana päivänä molempia hehkutetaan maailman parhaiksi somessa.

Mutta miksi hyvä työelämä näyttäytyy niin usein kilpaa kilven kiillottamisena somessa – ääripäänä, jonka takaa löyhkäävän totuuden haistaa pitkälle? Eikö ”ihan ok” ja “ihan hyvä” ole riittävän hyvä syy jakaa työn arkea muillekin? Sellainen tavallisen hyvä työelämä, joka on arjessa ihan vaan perusmukavaa, ilman huikeita nousuja tai laskuja. Vai onko se meistä kollektiivisesti muka vain liian tylsää kerrottavaksi muillekin?

Mitä, jos työelämän huippuhetki onkin se perus hyvä arki?

Kun mietin omia työelämän huippukohtiani ja hetkiä, jolloin kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla eniten onnellinen työstä, huomaan etteivät ne ulospäin hehkutetut saavutukset ja “voitot” oikeasti ole tuntuneet siltä, miltä olen ajatellut että olisi pitänyt. 

Ajan kuluessa nuo tavoitellut huiput ovatkin vaihtuneet varsin merkittävästi – olen oppinut, että tärkeintä on lopulta, että arki tuntuu perushyvältä. Ei ahdista, stressaa tai kuormita liikaa, vaan antaa energiaa ja pieniä onnistumisia. Silti tästä perushyvästä työarjesta on tosi vaikea jakaa sisältöä someen – koska tuntuu, ettei se kiinnostaisi ketään. Samaan hengenvetoon janoan muilta juuri tällaista sisältöä, kurkistusta peruskivaan arkeen jatkuvan hehkutuksen sijaan. 

Milloin sinusta työelämä on tuntunut ihan vaan hyvältä? Kerrotko siitä muillekin, vai tuntuuko sen jakaminen liian arkiselta?