Pidentyvä työura – paikka ykkösketjussa vai vaihtopenkillä?
Suurten ikäluokkien ikääntyessä massoittain keskustelu pidentyvistä työurista käy kuumempana kuin koskaan. Kuinka vanha työntekijä on liian vanha? Saako yli viisikymppinen enää töitä mistään? Entä kannattaako ikääntyvää kouluttaa? Siinä muutama kuuma peruna.
Tilanne on väistämätön: yhteiskunnassamme on koko ajan enemmän yli viisikymppisiä työntekijöitä ja lisää on tulossa. Pitkien, yhden työnantajan palveluksessa tehtyjen työurien aika on auttamatta ohi, ja työnhakumarkkinoilla on koko ajan enemmän seniorimpaa väkeä. Silti asennoituminen iäkkäämpiä työnhakijoita kohtaan on jämähtänyt ikärasismin puolelle: nuoria ja kokemattomia kyllä rekrytoidaan riskistä huolimatta, mutta kokeneita ammattilaisia karsastetaan iän perusteella. Ajatellaan, että iäkäs tippuu muutoksen kelkasta automaattisesti ja palkataan mieluummin kokematon, sillä "kyllähän nuori oppii".
Parhaassa iässä, mutta ei silti kelpaa
Asenneilmastomme yli viisikymppisiä työnhakijoita ja työntekijöitä kohtaan on paradoksaalinen: toisaalta kokemusta peräänkuulutetaan, mutta tietyn iän jälkeen kokemus kääntyy suorastaan haitaksi, jos eläkeikä alkaa olla edes vuosikymmenen päässä. Jossain kohtaa kokemuksesta tulee taakka, päiväys ikään kuin umpeutuu. Miten ihmeessä tällainen on ajattelu onkaan saanut vallan työmarkkinoilla?
Todellisuudessa yli viisikymppinen työntekijä on useimmiten mitä parhaassa iässä työssä menestymisen kannalta: kokemusta on kertynyt rutkasti, usein vieläpä monipuolisesti, lapset on tehty ja työhön ehtii ruuhkavuosien jälkeen keskittyä ihan uudella tavalla ja itsensä kehittämiseen olisi aikaa ja energiaa, myös ammatillisesti. Kuitenkaan tätä ei tunnuta ymmärtävän vahvuutena, vaan työntekijää tarkastellaan iän kertovan numeron perusteella. Ikään kuin motivaatio ja kyky oppia uutta pyyhkiytyisi tietyssä iässä automaattisesti pois.
Asenteen tulisi ratkaista, ei iän
Emme tunnu yhteiskuntana ymmärtävän, mikä kultakimpale kokeneissa tekijöissä piilee. Arvotamme työntekijöitä mieluummin stereotypioiden kuin todellisuuden perusteella. Kokenut konkari oppii kyllä edelleen uutta ihan uransa loppuun asti, jos asenne ja intohimo työtä kohtaan on tallella. Vastaavasti työhönsä leipiintyneitä työntekijöitä löytyy niin nuorista kuin vanhoista, ei se iästä ole kiinni. Jos työuran parhaassa vaiheessa olevalle työntekijälle aletaan kuitenkin lykätä vähemmän inspiroivia ja innostavia tehtäviä ilman perusteluita saati vaikutusmahdollisuuksia vain iän perusteella, alkaa kuka tahansa leipiintyä.
Miksei työuria suunnitella loppuun asti sellaisiksi, joista hyötyvät niin työnantaja kuin työntekijäkin? Miksi laittaa alan huippu vaihtopenkille kun annettavaa olisi vielä ykkösketjussa? Koska passissa lukee joku maaginen ikä, jonka jälkeen työntekijän aivot ja ajattelu automaattisesti rupsahtavat? Niin kauan kun on intohimoa, on uuden omaksumista ja oppimista, ja lopulta uuden kehittämistä. Mitä muuta työnantaja edes kaipaa?
Onko sinut siirretty työelämän ykköspaikoilta vilttiketjuun iän perusteella? Mitä tapahtui?
