Työturvallisuus ja työnantajan vastuu
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2016:99 oli kysymys siitä, oliko työnantaja laimin-lyönyt työsuojeluvelvollisuuksiaan ja oliko se vahingonkorvausvastuussa työntekijöilleen aiheutuneista sisäilman ongelmista johtuvista sairauksista.
Vahingonkorvausta vaatineet työntekijät olivat työskennelleet kuntayhtymän sairaalan synnytysosastolla vuosien 1977–2004 aikana. Kaikki kolme työntekijää olivat sairastuneet työperäisiin astmaattisiin sairauksiin. Ensimmäiset sairastumisoireet ilmenivät vuonna 2002, minkä seurauksena työnantaja ryhtyi selvitys- ja korjaustoimiin. Selvitysten myötä tieto työpaikan kosteusongelmasta varmistui vuonna 2003.
Kysymys oli siitä, oliko työnantaja huolehtinut työntekijöidensä työturvallisuudesta työsopimus- ja työturvallisuuslain edellyttämällä tavalla. Keskeinen kiista koski sitä, olivatko työpaikalla vuonna 2003 esiin tulleet rakenteelliset puutteet ja kosteusvauriot olleet työnantajan ennakoitavissa jo ennen työntekijöiden sairastumista.
Työturvallisuuslain nojalla työnantajan velvollisuuksiin kuuluu työympäristön ja sisäilmaston terveellisyydestä huolehtiminen. Lain säännökset korostavat työnantajan velvollisuutta toimia ennakoivasti työturvallisuutta koskevien vaarojen ja haittojen ehkäisemiseksi.
Tapauksessa työnantajalla oli ollut viimeistään vuoden 1998 jälkeen yleisesti tietoa kosteusvaurio-ongelmista ja siitä, että sairaalarakennusten erityispiirteisiin liittyy kosteus- ja homevaurioiden vaara. Lisäksi työnantajalla oli ollut tieto synnytysosastolla havaituista vesivuodoista sekä muissa yksiköissä ilmenneistä kosteusvaurio-ongelmista. Korkein oikeus totesi näiden seikkojen korostaneen työnantajan velvollisuutta tarkkailla mahdollisia viitteitä työntekijöiden terveyteen vaikuttavista kosteusvaurioista osaston rakenteissa.
Korkein oikeus totesi myös, että kosteusvaurion merkkejä ovat yleensä näkyvät kosteusvauriot, homeen haju ja rakennuksen käyttäjien oireilu. Asiassa tuli kuitenkin selvitetyksi, ettei tällaisia aisteilla havaittavia merkkejä kosteusvaurioista ollut ilmennyt. Myöskään työterveyshuollolta, jota työnantaja oli pitkään käyttänyt apuna työpaikan haitta- ja vaaratekijöiden tunnistamisessa, ei ollut tullut tietoa synnytysosaston ongelmista ennen vuotta 2002. Kosteusvaurioista ei ollut tehty havaintoja myöskään synnytysosastoon kohdistuneiden saneerausten yhteydessä vuosina 1997–2000. Mainituin perustein korkein oikeus katsoi työnantajan osoittaneen, etteivät kosteusvauriot olleet sen tiedossa eivätkä ennakoitavissa ennen työntekijöiden sairastumista vuonna 2002. Siten työnantajalla ei ollut aihetta ryhtyä selvitys- tai korjaustoimiin ennen mainittua ajankohtaa, eikä se menettelyllään ollut laiminlyönyt työturvallisuusvelvoitteitaan. Työntekijöiden vahingonkorvausvaatimukset hylättiin, mutta korkein oikeus katsoi ilmeisen kohtuuttomaksi velvoittaa työntekijät korvaamaan työnantajan oikeudenkäyntikulut kaikissa oikeusasteissa ja jätti nämä siten työnantajan vahingoksi.
Tapaus osoittaa, että työturvallisuuteen liittyvän vahingon tultua näytetyksi, tulee työnantajan vahingonkorvausvastuusta vapautuakseen osoittaa, ettei se ole toiminut tilanteessa tuottamuksellisesti eikä myöskään tahallisesti. Tapaus alleviivaa työnantajan työturvallisuusvelvoitteita – työnantajalla on velvollisuus huolehtia työntekijöiden terveydestä ja turvallisuudesta työssä, aktiivisesti tarkkailla ja havainnoida mahdollisia vaaroja sekä toimia ennakoivasti ja ennaltaehkäisevästi vaarojen tai haittojen torjumiseksi. Vahingonkorvausvastuusta vapautuminen edellyttää, että työnantaja on objektiivisesti arvioiden täyttänyt nämä velvollisuutensa eikä ole pystynyt ennakoimaan terveyttä vaarantavaa seikkaa.
