Blogi

Suoritammeko (työ)elämää jo liikaa?

Paula Narkiniemen blogi, jossa aiheena työn ja työnhaun maailma.

Luin jokin aika sitten jutun miehestä, joka oli optimoinut arkensa minuutin tarkkuudella: hampaita harjatessa oli hyvä hetki tehdä pohjelihastreeniä ja kävellessä työpaikalle, harrastuksiin ja kotiin kuunnella asiantuntijasisältöjä omalta alalta. Jokainen hetki arjesta oli optimoitu niin, että siihen sai sovitettua liikunnan, työn, ajan perheen kanssa ja itsensä kehittämisen ammatillisesti. Ahdistuin – ja samaistuin. 

Juttua lukiessani mieleeni palasivat ajat, jolloin olin työpaikassa, jonka kuormittavuuden ymmärsin vasta lähdettyäni sieltä. Olin uupumuksen rajamailla ja suoritin niin työtä kuin arkea sen ympärillä. Yritin kontrolloida kaaoottistakin työarkea optimoimalla kaiken muunkin ajan. Töihin ajaessani kuuntelin alan vaikuttajien Ted Talkeja “inspiroituakseni” ja oppiakseni (eihän tuollaista luppoaikaa voinut olla vain jouten omine ajatuksineen!), töissä tykitin menemään kovempaa ja tehokkaammin kuin koskaan ja kotona varmistin, että aikaa oli perheelle ja liikunnalle. Liikuin, vaikka olin aivan loppu. Nukuin huonommin kuin koskaan, mutta takaraivossa tykyttävä ajatus tehokkuudesta piti liikkeessä. 

Todellisuudessa vaiensin itseni tehokkuuden alttarille: en osannut enää kuunnella omia todellisia tarpeitani, vaikka ne iskivät päin näköä. Olin väsynyt ja kaipasin lepoa, vain tyhjän panttina olemista ja tilaa ajatuksille. Ajatuksille, jotka olisivat auttaneet minut pois tuosta tehokkuussuosta. Jälkeenpäin ajatellen en usko olleeni tuolloin edes kovin tehokas, vaan toistaneeni käsitystäni tehokkaan ja toimeliaan ihmisen kuvasta, joka minulla oli mielessäni. Tein töitä organisaatiossa, jossa kaikilla oli aina kiire ja koko ajan joku muutos räjäytti jo tehdyt suunnitelmat. Tuo jatkuvassa hälytystilassa oleminen jatkui töistä kotiin, ja muistelen edelleen kauhulla sitä, miten hankalaa töistä oli irrottautua vapaalle. Vapaalle, joka tuskin oli kovin palauttavaa. Vapaalle, jota puolisoni kuvailee sanoin “olithan sä silloin tosi kireä koko ajan”.

Lue myös: Taklaa työuupumus ajoissa – uupumuksesta toipuneiden oivalluksia

Työpaikan vaihtaminen ja sen mukanaan tuoma etäisyys tekivät lopulta tehtävänsä ja opin pikku hiljaa kuuntelemaan taas itseäni. Alussa ajattelin usein, että onko minulla vain tylsää uudessa työssä, kun koko ajan ei ole joku kriisi päällä, saati muutoksia ja stressiä tempoilevasta johtamisesta. Ei, olin vain niin tottunut arkeen, jossa työ kuormittaa ja kiire koukuttaa petollisella ajatuksella omasta korvaamattomuudesta. Vaikka työpaikan vaihtaminen itsessään on stressaavaa, ei se ollut sitä nyt, sillä pitkästä aikaa ennätin ajatellakin välillä jotain. Uskon, että tuo aivojen joutenolo korreloi lopulta huomattavasti parempiin tuloksiin töissä. 

Kiristettyjä vaatimuksia vähemmillä resursseilla

En ole kokemukseni kanssa yksin: viime vuosina on uutisoitu huolestuttavasti etenkin nuorista, jotka uupuvat työssä jo aivan uran alkumetreillä. Työelämän odotukset ovat kovat, ja kun kokeneempien työntekijöiden perspektiiviä työelämään ei ole, työ helposti imaisee negatiivisella tavalla mukanaan. Miten motivoitua työelämästä jos takana on jo ensimmäisten vuosien aikana alkanut uupumuskierre? Samaan aikaan työpaikoilla vähennetään henkilöstöä, mutta kiristetään tavoitteita – kierre, joka väistämättä vaatii veronsa jossain kohtaa.  

Onneksi nykyään puhutaan myös palautumisen vaikutuksesta niin työntekijän suoriutumiseen kuin viime kädessä yrityksen tulokseenkin enemmän kuin koskaan. Mutta riittääkö se? Muuttuvatko työelämän odotukset riittävän nopeasti vastaamaan todellisuutta, jotta seuraava työelämään astuva sukupolvi ei ylikuormittuisi jo lähtötelineissä?

Lue myös: Liian helppokin työ voi uuvuttaa – torppaa työpuutumus psykologin vinkeillä