Miksi palkoista ei saisi puhua?
Palkkapuhe ei ole tabu kaikkialla. Maissa, joissa yhteiskunnan luokkaerot hyväksytään sisäänrakennettuna, kateutta on vähemmän eikä varallisuuden näyttämistäkään paheksuta.
Tiedätkö paljonko ystäväsi tai kollegasi tienaa? Kertoisitko itse palkkasi sitä kysyvälle? Onko aihe mielestäsi a) kiinnostava b) kiusallinen?
Vastaus on vahvasti kulttuurisidonnainen. Kulutustutkijana ja Jyväskylän yliopiston sosiologian professorina työskentelevälle Terhi-Anna Wilskalla on asiaan pätevä selitys.
Palkkapuhe on Suomessa tabu, koska yhteiskuntamme oletetaan olevan tasa-arvoinen ja meillä vallitsee vahva samapalkkaisuuden ihanne. Koska rakenteelliset erot on haluttu yhteiskunnastamme häivyttää, koetaan niistä puhuminen kiusalliseksi, Wilska sanoo.
Toinen merkittävä este palkka-avoimuudelle on vaatimattomuuden ihanteeseen nojaava protestanttinen ajatus, ettei rahalla saa pröystäillä.
– Ihailemme erityisesti sellaisia ihmisiä, jotka menestyksestään huolimatta elävät hyvin vaatimattomasti.
Tabulla on hintansa
Maissa, joissa luokkarakenteet ovat yhteiskunnassa sisäänrakennettuna, palkoista puhutaan paljon avoimemmin.
– Kun luokkajakoa pidetään luonnonlakina, on ihmisiä sallitumpi lokeroida tulotason ja yhteiskunnallisen aseman perusteella eikä varallisuuttakaan tarvitse peitellä. Esimerkiksi USA:ssa elää vahvana ajatus amerikkalaisesta unelmasta, jonka mukaan kuka tahansa voi rikastua. Oikeasti se on kuitenkin hankalaa, sillä kouluttautuminen on todella kallista, eikä tasa-arvo siten toteudu kaikille.
Työntekijän näkökulmasta puhumattomuuteen liittyy selkeitä haittoja, jotka estävät palkkatasa-arvon toteutumista. Tieto kollegoiden palkoista auttaisi monia pyytämään sopivampaa palkkaa, eikä palkkakeskustelua tarvitsisi yhä paljon jännittää.
Vaikeinta palkasta puhuminen on aloilla, joilla palkat eivät perustu taulukoihin, vaan ovat pääosin oman neuvottelukyvyn varassa.
Onko siis ok kysyä, paljonko toinen tienaa?
Wilska pitää suoraa kysymystä arveluttavana.
– Aikuiset ovat tottuneet siihen, että tietyistä aiheista puhutaan ja tietyistä ei, ja siksi vallitsevaa tapakulttuuria on vaikea muuttaa. Siitä huolimatta kiihkotonta puhetta palkoista, rahasta, rahan puutteesta ja sen käyttöön liittyvistä ongelmista tarvittaisiin enemmän.
Säästämisestä Suomessa sen sijaan puhutaan. Säästövinkkien jakaminen koetaan hyveenä ja siinä missä kalliita ostoksia paheksutaan, on lähes sankarillista kertoa löytäneensä jotain -70 % alennuksesta.
– Linnan juhlien aikaan keskustellaan usein juhlavaatteiden kustannuksista. On tavallista, kuinka joku juhlavieraista kertoo toimittajalle hankkineensa mekkonsa todella edullisesti. Jos mekosta kysyttäisiin Oscar-gaalassa, liioittelisi vieras todennäköisesti asunsa hintaa ylöspäin.
Vertailu kylvää kateutta
Wilska huomauttaa, että siinä missä amerikkalaiset vertaavat itseään omaan ammatti- tai yhteiskuntaluokkansa jäseniin, suomalaiset vertaavat itseään yleisesti toisiin ihmisiin. Siten on aina helppoa löytää joku, jonka elämää ja tulotasoa kadehtia.
Suomessa palkkaa ei yleensäkään pidetä työn ensisijaisena valintakriteerinä vaan yhä useampi korostaa hakevansa työltä erityisesti mielekkyyttä ja merkitystä.
– Jos näin on, miksi palkka sitten on niin herkkä puheenaihe?
Jotta ajattelu muuttuisi, pitäisi rahasta ja palkoista puhua avoimesti ainakin kotona.
Wilskan mukaan lapselle tulisi selittää, ettei palkka määritä kenenkään ihmisarvoa, vaan se määräytyy esimerkiksi osaamisen, kysynnän ja koulutuksen mukaan. Sama voisi toimia hyvänä ohjenuorana aikuisillekin.
Yhteiskunnallisen keskustelun lisääntyessä huomio voisi keskittyä moniin tärkeisiin kysymyksiin, kuten tiettyjen alojen alipalkkaukseen. Vapaasti palkatuilla aloilla se auttaisi monia saamaan palkkansa kerralla kohdilleen.
Jos palkkapuhetta haluaa harjoitella, se onnistuu esimerkiksi Julia Thurénin ja Ina Mikkolan Instagramissa lanseeraaman #palkkahaaste -kampanjan avulla. Haasteen tavoitteena on riisua palkkoihin liittyvää turhaa mystiikkaa ja arvolatauksia kannustamalla ihmisiä paljastamaan palkkansa.
