Teetkö aina minimin?
Oli tehtävä pieni tai suuri, jos aina fuskaa tai tekee mahdollisimmna vähän, kuormittuu samalla jonkun toisen selkänahka sekä oma maine.
Rimaa hipoen, sillä tavalla itse suoritin peruskouluvuoteni. Ei juuri kiinnostanut, oli mukavampaakin puuhaa, enkä nähnyt vielä siinä vaiheessa opiskelussa konkreettista hyötyä. En selkeästi myöskään omannut noissa pyörteisissä varhaisteinivuosissani juuri minkäänlaista ylpeyttä hyvin tehdystä työstä.
No, jotain edistystä on vuosikymmenten kuluessa tapahtunut ja nykyään omaan melko vahvankin työmoraalin. Oikeastaan mistä tahansa, palkallisesta ja palkattomasta työstä. Kun siivoan, tykkään tehdä sen kunnolla ja kun teen palkkatyötä, yritän hoitaa sen niin, että voin seistä päätösteni takana hyvillä mielin.
Tietenkin on aikoja ja tilanteita, jolloin tekee mieli tehdä pelkkä minimi. On väsymystä, sairastamisia, stressiä, mitä milloinkin. Joskus ei yksinkertaisesti jaksa kuin pelkät pakolliset. Näinä aikoina säästän itseäni mahdollisimman paljon ja jätän tekemättä kaiken minkä voin. Skippaan mielummin jonkun asian kokonaan kuin teen sen päin prinkkalaa.
Työelämässä on kieltämättä erittäin epätoivottavaa joutua paikkaamaan jonkun jälkiä, joka ei hoida hommiaan kunnolla. On epäoikeudenmukaista, jos joku viskoo hommia niin vasemmalla kädellä, että se käy jo vitsistä.
Säännöllisin ajoin sitä tuppaa törmäämään keskusteluihin esimerkiksi toisen puolison hoitamista kotitöistä. Silloin harvoin kun tiskikone täytetään, se tehdään niin aivottomasti ja huolimattomasti, että puolet astioista on palasina tai edelleen likaisina pesuohjelman päättyessä. Tai kaikki vaatteet väristä, materiaalista ja likaisuudesta riippumatta heitetään kuutenkymppiin puolikkaan pesupulveripakkauksen kanssa.
Normaaliälyinen aikuinen ei voi väittää, ettei millään oppisi täyttämään pesukonetta. Kyse on joko siitä, että tehtävä kiinnostaa niin vähän, että se hoidetaan jopa alle minimipanostuksella tai siitä, että se hoidetaan tarkoituksella huonosti, ettei joutuisi samaan hommaan uudelleen.
Vastaaviin tilanteisiin törmää aika uskomattomasti myös työelämässä. Vaikka kotona ei olisi motivaatiota syödä puhtailta astioilta tai käyttää puhtaita vaatteita, on tyrmistyttävää, ettei henkilö halua hoitaa kunnolla sellaisia tehtäviä, joista joku maksaa hänelle kuukausipalkkaa.
Entisessä työpaikassani oli tiimissä kiertävä tehtävä hoitaa palaveriin purtavaa. Ainoat vaatimukset olivat, että allergioiden vuoksi ei osteta pähkinöitä ja että sapuskaa on kaikille riittämiin. Aina tehtävän osuessa erään tietyn henkilön kohdalle tarjoilut olivat vähintäänkin mielenkiintoiset. Tarjolla oli esimerkiksi pussi avaamattomia saksanpähkinöitä, ilman pähkinänsärkijää, sekä viiden banaanin terttu kahdeksan henkilön tiimille.
Joskus meidän täytyy säästellä voimiamme, latautua ja himmailla hiukan minimipanoksen voimin. Mutta jotta kultainen keskitie säilyy, jotta maineemme ja itsekunniotuksemme säilyy, on minimiä ajoittain kompensoitava maksimipanoksella.
Pienet tehtävät voivat kuulostaa mitättömiltä, mutta kun joku kokee ne liian vähäpätöisiksi omalle arvolleen, jonkun muun nekin on hoidettava.
On ihan vissi juttu, että kunnialla hoidetut hommat huomioidaan yleensä jossain vaiheessa elämää. Ne ovat myös itsekunnioituksen ja omanarvontunnon rakennuspalikoita.
Satu Varjonen on äiti ja freelancer-kirjoittaja, jolla on vankka tausta keikka- ja asiakaspalvelutyöstä.
