Kun työolojen ongelmat kääntyvät työntekijän sairaudeksi

Pari vuotta sitten otin jälleen kerran puheeksi työkuormani työnantajan kanssa. Olin kärsinyt työuupumuksesta jo aiemmin. Työnantajan edustaja kysyi: ”Etkös sä ole opiskellut työhyvinvointia? Eikös siihen kuulu myös ajanhallinta?”. Työnantajani odotuksena oli ilmeisesti, että olisin opintojeni myötä oppinut olemaan uupumatta sietämättömissä työoloissa. En oppinut olemaan uupumatta suoritetusta tutkinnosta huolimatta.

Sairauslomia oli työpaikassani paljon, ja vaihtuvuuskin oli ajoittain kova. Irtisanouduin tästä työstä noin vuosi sitten työuupumuskierteen vuoksi. Ironista oli, että olin todellakin opiskellut työhyvinvointia ylemmän AMK:n tutkinnon yhteydessä samaan aikaan, kun kärsin työuupumuskierteestä. Opinnot ja tutkimustiedon penkominen olivat valaisevia: ymmärsin opintojeni avulla, että työuupumus ei ollut minun vikani. Ymmärsin, että työpaikkani johtamisessa oli pahoja puutteita. Ymmärsin, että työnantaja yritti kääntää työuupumuskierteeni minun omaksi ongelmakseni.

Valitettavasti kokemukseni ei ole pelkkä yksittäistapaus. Kun kirjoitukseni kokemastani työuupumuskierteestä julkaistiin viime maaliskuussa Työterveyslaitoksen TTT-lehdessä, aloin saada yhteydenottoja muilta työssään kovia kokeneilta. Monessa työpaikassa käytetään käsittämättömän paljon voimavaroja uupuneisiin kohdistuviin toimenpiteisiin. Näistä ei ole mainittavaa hyötyä silloin, kun ongelmat ovat rakenteissa ja huonossa esimiestyössä, ja niille ei tehdä mitään. Esimerkiksi työterveysneuvottelu, jossa työnantaja etsii syytä työuupumukseen vain työntekijästä, voi muodostua työntekijälle painajaismaiseksi kokemukseksi. Näitä kokemuksia minun kanssani on jaettu, ja tämä oli myös oma kokemukseni.

Oma lukunsa on erilaiset työhyvinvointihankkeet, kurssit ja valmennukset. Niistä voi toki olla hyötyäkin, oikein toteutettuina. Kuitenkin olen saanut näistäkin kyynisiä kommentteja: ”Hankkeen jälkeen kaikki taas jatkuu niin kuin ennen.” Näistä hankkeista on joskus kysytty osuvasti: yritetäänkö työntekijöitä vain valmentaa sietämään paremmin sietämättömiä työoloja?

Sanna Rikala tuo väitöskirjassaan (2013) esille työuupumuksen yksilöllistymistä. Työpaikkojen asenteiden lisäksi myös sosiaaliturva edistää tätä yksilöllistymisen ongelmaa.  Esimerkiksi sairauslomaa ei voi saada työuupumuksesta. Suurelle osalle uupuneista kirjoitetaankin diagnoosiksi masennus. Työoloista lähtenyt työuupumus kääntyy paperilla uupuneen omaksi sairaudeksi ja ongelmaksi. Kuitenkaan kaikki työuupuneet eivät ole masentuneita.  Olen käsitellyt tätä asiaa myös toisessa blogitekstissäni.

Rikalan haastattelemat uupuneet kokivat masennusdiagnoosin hämmentävänä ja epäreiluna. Masennusdiagnoosi sai haastatellut etsimään vikaa itsestään. Sisäinen kamppailu tilanteen saamasta tulkinnasta aiheutti yhtä paljon kärsimystä kuin kiire ja työpaineet. Toipumisen kannalta ei siis ole vähäpätöinen asia, miten työuupuneen tilannetta lähestytään.

Viime vuonna Kansaneläkelaitos myönsi vielä ryhmämuotoista kuntoutusta työuupumuksen perusteella. Tutkimusten valossa antoisimmaksi koettiin vertaistuen saaminen. Valitettavasti kuntoutus ei muilta osin ollut kovin vaikuttavaa. Ja miten olisi ollutkaan, jos todelliset muutoksen tarpeet ovat työoloissa?

Nyt Kansaneläkelaitos on mennyt vielä enemmän sairauskeskeiseen suuntaan. Tämän vuoden alusta työuupunut voi päästä ainoastaan masentuneille tarkoitettuun kuntoutukseen, masennusdiagnoosilla. Näistä kuntoutuksista on jo tihkunut turhautuneita kokemuksia tietooni. Korkeintaan lievästä masennuksesta kärsivä työuupunut on voinut joutua samaan ryhmään vaikeasta masennuksesta kärsivän kanssa, jolla ongelmat tulevat muilta elämänalueilta kuin työstä. On selvää, että tällaisessa tilanteessa esimerkiksi vertaistuen saaminen vaikeutuu. Turhautuneita kokemuksia on tullut myös luennoista, jotka ovat saattaneet keskittyä enemmän masennukseen kuin työuupumukseen.

Yksilöllistyminen on laajempi ongelma. Diagnooseja asetetaan ihmisille enemmän kuin koskaan – ja pahimmillaan pohtimatta lainkaan olosuhteiden osuutta. Kyse lienee ainakin osittain länsimaisesta yksilöllistymisen kulttuurista, jossa lähdetään ”kaikki on itsestä kiinni” -ajattelusta.  Köyhyys, sairastuminen, uupuminen ja mielenterveysongelmat nähdään pahimmillaan ihmisen omana vikana ja sairautena, jotka yritetään hoitaa pelkästään pillereillä ja asennekasvatuksella. Mielestäni nämä edellä mainitut ongelmat voivat monesti olla merkkejä epäterveistä olosuhteista ja rakenneongelmista.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi työuupumustilanteessa katse kohdistetaan mielellään uupuneeseen työolojen sijaan. Tämä on helpompaa kuin puuttuminen työpaikan ongelmallisiin rakenteisiin tai käskyttävään, pelolla johtamiseen. Työuupumus heikentää kuitenkin työtehoa ja lisää huomattavastikin henkilöstökuluja. Olisi siis henkilöstökustannustenkin kannalta tärkeää tarttua ajoissa työoloissa oleviin tekijöihin.

Nina Nores-Syvänen

Sosionomi YAMK, NLP Practitioner, terapeutti
Kirjoittaja työskentelee terapeuttina SelkäCenterillä ja opiskelee psykoterapeutiksi (ratkaisukeskeinen)

www.noreni.net