Vuosi vaihtuu ja samalla kaikkialla toitotetaan uudistumisen, lupausten ja uusien alkujen puolesta – mikä järki kaikessa tässä vouhkaamisessa oikein on, vai onko?

Yhteiskuntamme elää perinteisissä sykleissä, jotka kestävät kutakuinkin vuoden verran: on kouluvuoden sykli, joka alkaa kesälomien jälkeen ja sitten on kalenterivuoden sykli, jonka alku on juurikin nyt käsillä. Tammikuussa kroppa ja mieli viritetään täyteen tehoonsa, aloitetaan joulun mässäilyjen ja rötväämisen jälkeen uusi elämä salilla ja lenkkipolulla, kuunnellaan kaikki ne kiireessä kuuntelematta jääneet kehittävät self help -kirjat ja podcastit ja luvataan, että tämä vuosi on uuden minän vuosi. Intoa on kuin pienessä kylässä.

Kunnes koittaa helmikuu, laskiaispullat ja runbergintortut valtaavat kauppojen tiskit ja muutenkin alkaa koko hikipinko itsensä kehittämisen touhu kyllästyttämään. Tai ei vain ehdi, koska arki. Eikö trendikästä olekin armollisuus itseään kohtaan? Ketä varten tässä oikein suoritetaan? Villasukat jalkaan ja punaviinilasi käteen ja kotoillaan leppoisasti – elämästähän kuuluu nauttia eikä se spiruliinapirtelö enää tunnu kovin nautinnolliselta.

Kunnes valo alkaa hiipiä kevään myötä huoneisiin paljastaen armotta sotkun ja epäjärjestyksen elämässä, kotoilulla pehmitetyssä kropassa ja jo liiankin leppoisassa mielessä. Vielä ehtii kesäkuntoon, nyt joku dieetti päälle ja äkkiä! Ja kierre on valmis – kyllä te tiedätte, miten tämä etenee kohti loppuvuotta. 

Itsensä kehittäminen on inhimillinen tapa pyrkiä vaikuttamaan omaan elämään ja se jos mikä hyvä motivaation lähde – paitsi, jos paine kehittyä tulee ulkopuolelta. Tunne, että pystyy vaikuttamaan omiin asioihinsa ja tätä kautta elämänlaatuunsa on tärkeä, eikä sille kannata kääntää selkäänsä, mutta tärkeintä lienee kyetä tunnistamaan, milloin tunne on sisäsyntyinen ja milloin muiden (median, markkinoinnin jne.) ruokkima. 

Karsimalla ulkopuolisen paineen omasta kehittymisenhalustaan – tasoja on tässäkin monia – pystyy vaikuttamaan myös tavoitteen onnistumiseen. Kun tahto uudistua ja kehittyä on sisäsyntyistä – oli se sitten uuden ristipistokuvion opettelu tai opiskelemaan lähteminen aikuisiällä – säilyy motivaatiokin paremmin ja tavoitteiden saavuttaminen tuntuu realistiselta. Ulkopuolinen paine nimensäkin mukaisesti luo painetta, joka harvoin realisoituu yksinomaan positiivisena kehittymisenä.

Mitäpä siis jos tällä kertaa saavuttamattomien lupausten sijaan miettisit, minkälainen ihminen haluaisit olla – oletko sitä jo kenties – ja miten voisit kehittyä paremmaksi ihmiseksi? Subjektiivista, tiedän, mutta samalla pelkkä ajatustyökin tuo jo tulosta – oman rajallisuuden ja vahvuuden näkeminen auttaa huomaamaan, minkälaisena ihmisenä oikeastaan on onnellisin. Jos onnellisuus tarkoittaa tiukkoihin farkkuihin mahtumista, parempaa ranskankielentaitoa tai uusia ystäviä, sitten se tarkoittaa. Tärkeintä on ymmärtää, mistä motivaatio tavoitteiden saavuttamiseen kumpuaa ja tekeekö touhu onnelliseksi – pitkässä juoksussa.

 

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja 

Twitter: @PoolaKristiina