Kesälomalla jos milloin on aikaa miettiä. Ei toivon mukaan kovinkaan paljon konkreettisia työasioita, mutta asennoitumista niihin sekä omaa työfilosofiaansa voi pohdiskella.

Itse olen tämän lomani aikana ajoittain pyöritellyt mielessäni ajatuksia siitä, minkälainen olen ja minkälainen haluaisin olla työn tekijänä, ja nimenomaan työn tekijänä eikä työntekijänä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, työ vie valtaosan elämästämme, joten lienee perusteltua myös nauttia siitä jos vain mahdollista ja tuntea olevansa sinut myös työ-minänsä kanssa.

Samalla tavalla kuin ”siviilielämässäkin” on tärkeää tuntea tekevänsä oikeita valintoja, viettävänsä aikansa mielekkäällä tavalla ja kanssaihmisiä kunnioittaen, on mielestäni töissäkin voitava tuntea näin. Olettaen tietenkin, että töiltä ylipäätään odottaa näitä samoja asioita. Jos työ ei täytä tätä henkistä ”tarvetta”, alkaa sen puute usein heijastella siviilipuolella; riittämättömyyden ja epävarmuuden tunteet seuraavat helposti kotiin.

Miten tämä kaikki sitten liittyy omaan työfilosofiaan? Töissä jos missä kaikkeen ei voi itse vaikuttaa ja päätöksiä ja toimenpiteitä tehdään usein ilman, että itsellä on niihin minkäänlaista vaikutusvaltaa – jossain enemmän, jossain vähemmän. Se, miten tähän kaikkeen itse suhtautuu, onkin tärkeässä roolissa. Annatko nupin mennä joka kerta nurin, oli kyse niin pienistä kuin suuristakin asioista, vai opetteletko suhtautumaan asioihin joka kerta edes hitusen positiivisemmin? Näetkö hyvän huonossakin vai pelkän huonon?

Negatiivisuus jos mikä on kierre, johon ajautuvat meistä parhaatkin, jos sitä vain ruokkii riittävän systemaattisesti. Vaatii aitoa ponnistelua ja panostusta rikkoa negatiivisen ajattelun kaava, etenkin työpaikoilla, joissa yleinen tilanne ei ole kehuttava. Asioista yhdessä valittamalla ja märehtimällä rakennetaan yhteenkuuluvuuden tunnetta – kaikki ovat samassa veneessä, joten ahdistutaan asioista yhdessä. Pitkässä juoksussa negatiivisen kierteen katkaiseminen vain tulee yhä vaikeammaksi – ikään kuin yrittäisi päästä ylös juoksuhiekasta, jossa on polkenut jo tovin hyvään tahtiin.

Olen aina ihaillut yltiöpositiivisia ihmisiä, joille epäonnikin on uusi mahdollisuus. Enkä nyt tarkoita mitään tekopirteyttä tai teeskenneltyä iloisuutta, vaan aitoa, puhtaan positiivista suhtautumista elämään. Haluaisin oppia saman, ja tämän loman työfilosofisten pohdiskeluiden jälkeen aion myös tehdä asialle jotain. Edes katkaista sen negatiivisen kierteen, jos huomaan ajautuvani sellaiseen. Ja hymyillä enemmän, tuli mitä tuli – se ei ole keneltäkään pois.

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina