Haastattelin taannoin erästä nuorta, mutta todella innokasta ja ikäisekseen paljon urallaan saavuttanutta tyyppiä. Työsopimusta emme hänen kanssaan päässeet allekirjoittamaan, mutta tulen muistamaan kaverin aina siitä poikkeuksellisesta rehellisyydestä, jolla hän meidät hurmasi.

Työhaastattelut jos mitkä ovat kaunistelun ja kuorruttamisen tilanteita, joissa hakija – ja työnantajakin – yrittävät parhaansa mukaan tehdä vaikutuksen vastapuoleen, usein totuutta hiukan venyttämällä. Osa syyllistyy tähän enemmän, osa vähemmän, mutta harva pystyy kirkkain silmin kertomaan olleensa täysin rehellinen haastattelutilanteessa. Ja tällä tarkoitan myös niitä valkoisia valheita, jotka eivät ”vahingoita” ketään.

Valkoinen valhe haastattelutilanteessa saattaa koskea vaikkapa syytä, jonka takia olet nykypaikastasi lähdössä: harva haluaa kertoa pomon olevan täysi ääliö tai erehtyneensä pahasti ottaessaan työn alun perin vastaan, vaan kertoo näistä hiukan silotellun version. Vaikkapa että kaipaa uusia haasteita tai nyt on aika siirtyä eteenpäin. Saitte varmasti kiinni ajatuksesta.

Palataanpa siis alussa kertomaani tyyppiin, jonka rehellisyyttä kiittelin. Häntä jännitti, sen huomasi kyllä, mutta hermostuneisuus kuuluu asiaan haastatteluissa eikä se haitannut ”kokonaissuoritusta”. Tyypin kertoillessa uransa eri vaiheista jouduin pinnistelemään, ettei suuni loksahtanut (ja jäänyt) auki, kun hän aivan vailla itsekritiikkiä tai –sensuuria kertoi, missä hän on huono ja mitä pitäisi vielä kehittää. Tai missä hän oli onnistunut. Poissa loistivat taktiseksi hiotut vastaukset ”olen niin ahkera, että teen muidenkin työt” tai suomalaisille ominainen omien saavutusten vähättely. Kaveri latasi kaiken pöytään sillä tavalla kuin asia oikeasti oli. Onnistumisistaan hän oli aidosti, mutta koppavalta vaikuttamatta, ylpeä, ja kehityskohteistaan brutaalinkin totuudenmukainen.

Jälkeenpäin mietin, ettei avoimuus ja rehellisyys voinut olla suunniteltua tai muuten taktiikan hiomaa, tyyppi vain oli sellainen. Tuli jotenkin lämmin olo siitä, että maailmasta löytyy vielä ihmisiä, jotka lähestyvät elämää – ja uraansakin – asenteella ”ota tai jätä”. Että työelämässä voi edetä ja onnistua olemalla oma itsensä, kulmia hiomatta.

Ja vaikka emme häntä tällä kertaa palkanneetkaan, syyt olivat enemmän meissä ja tilanteessamme ja jäimme hiukan jopa harmittelemaan, ettei kaveri osunut eteen vuoden parin päästä – tai kuka tietää, ehkä osuukin, toivottavasti samalla asenteella ja virkistävällä rehellisyydellä varustettuna.

Paula Narkiniemi

Vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.