Millä voimilla nousta taas uuteen yritykseen, kun tuon viestin saa kerta toisensa jälkeen? Tai kun haastattelujen ja testien jälkeen jää taas kerran kakkoseksi?

Itselleni noita hylsyjä (kieltäydyn käyttämästä sanaa hylkäys, koska se on niin masentava ja negatiivinen!) on vuosien työttömyyden aikana kertynyt kymmeniä, ehkä satoja. Kun minulta kysytään, että mistä revin sen uuden yrityksen, löytyy vastaus oman pään sisältä. Koska TIEDÄN että se juuri minulle oikea duuni löytyy. Olen sen sanonut itselleni tuhansia kertoja, ja mielikuvissani vienyt itseni siihen työpaikkaan, fiilistellyt miltä tuntuu kävellä aamulla bussille matkalla sinne, miltä työpisteeni näyttää, mitä näen ympärilläni, miltä minusta tuntuu olla siellä töissä. Olen sanonut sen itselleni niin monta kertaa vuosien aikana, että siitä on tullut varmuus ja se voima, mikä sieltä kuopasta taas uuden hylsyn jälkeen nostaa.

Kun jälleen kerran näen mailissa sanat "valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun", annan tuntua juuri siltä kuin tuntuu. Kiroan, itken, raivoan jos siltä tuntuu. Joskus ei tunnu sen kummemmalta. Joskus haluan nuolla haavani yksin, joskus on pakko saada puhua jonkun kanssa, saada kuulla lohduttavia sanoja ja tsemppaamista.  Pistän koneen kiinni ja teen jotain mukavaa, menen lenkille, salille, haen suklaata ja lösähdän kirjan kanssa sohvalle. Enkä varmasti tänään lue ensimmäistäkään työnhakuilmoitusta! 

Sitten pahimman myrskyn mentyä ohi, varsinkin jos hylsy tuntuu todella epäreilulta enkä millään ymmärrä että miksen päässyt jatkoon, saatan soittaa hakemusten vastaanottajalle ja kysyä perusteluita tähän. Perusteluita harvemmin ”kiitos mutta ei kiitos” -viestin mukana tulee, mutta kyllähän hakijalla on oikeus kuulla mistä jatkoon meno jäi kiinni, ja mitä voisi ehkä seuraavalla kerralla tehdä paremmin. Jos jatkoon menijöillä selkeästi on jotain sellaista osaamista mitä minulla ei ole ja mikä oli ratkaisevaa tehtävän suhteen, helpottaa tämä tieto yleensä huomattavasti oloa. Oikeaa ihmistä ei aina saa kiinni tai vastaus voi olla epämääräistä "emme voi tässä vaiheessa vielä kertoa perusteluista sen tarkemmin" tms. mutta olen ainakin yrittänyt, eli olen tehnyt asialle jotakin.

Toinen itselleni tärkeä "rutiini" on se, että siirrän ei jatkoon -hakemukset pois näkyviltä. Teen itse OneNotessa hakemusten suunnittelun, mietin mitä asioita korostaa ja ehkä listaan kysymyksiä joita haluan kysyä ennen hakemuksen lähettämistä. Kun sitten ei jatkoon -tieto tulee, siirrän ko. työpaikan tiedot pois Hakemukset-kansiosta, näin se ei tuijottele vastaan joka kerta kun koneelle menen, ja tiedot löytyvät edelleen jos niitä joskus vastaisuudessa tarvitsen. 

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin sisäinen puhe, se mitä sanot itsestäsi itsellesi. Se voi tuntua ja kuulostaa naiivilta tai hölmöltä, mutta tee testi ellet usko: Katso itseäsi peilistä vähän kauempaa, ja rupea sanomaan itsellesi "olen epäonnistuja, en koskaan saa töitä, olen aina huonompi kuin muut". Katso ja tunne mitä tapahtuu olemuksellesi, ryhdillesi, kasvoillesi, ilmeellesi. Sano sitten itsellesi "Olen arvokas, olen tärkeä, minä onnistun ja pärjään, ja löydän minulle oikean työn" ja katso ja tunne mitä tapahtuu. Mieti mitä asenteellesi tapahtuu, jos hoet jompaakumpaa näistä itsellesi päivien, viikkojen, kuukausien ajan.

Positiivinen ajattelu on päätös, ja se päätös vaatii sitkeää harjoittelua. Ei se onnistu joka päivä, eikä mielestäni tarvitsekaan. Niitä synkkiä päiviä on oman työttömyyteni aikaan mahtunut kymmeniä ja kymmeniä. Silloin annan itselleni luvan vaan olla, yrittämättä mitään, jaksamatta mitään. Koska tiedän, että sieltä se taas kohta hiipii, se hyvä olo. Se on aika mahtava tunne. Olen itse saanut tähän ja paljon muuhunkin ajattelun, uskomusten ja kielteisten kokemusten hallintaan valtavasti apua NLP-opinnoistani, mutta positiivinen sisäinen puhe onnistuu ihan varmasti ilman NLP:täkin. Oikein synkkinä aikoina olen liimaillut noita yllä mainittuja tsemppilauseita post it -lapuilla peileihin ja seinille ympäri kämppää. NLP:n yksi perusoletus on, että se lisääntyy mihin huomio kiinnittyy. Se on muuten tosi, kokeile vaikka.

 

Kirjoittaja Nina Strang on markkinoinnin pitkän linjan pro, joka on sukeltanut syvälle NLP:n maailmaan ja sen myötä löytänyt ihan uuden suunnan työlleen työnhakijoiden auttamisen ja motivoimisen parissa. Matkalla uuteen hän haluaa jakaa omia kokemuksiaan työnhausta ja työttömyydestä muiden kannustukseksi ja motivoimiseksi. Koska muutos voi olla myös mahtava mahdollisuus.

Kommentit

6

Heli Korhonen

Olipa lohdullista luettavaa - en siis ole ainoa, vaikka välillä siltä tuntuukin. Tottakai tiedän etten ole ainoa, mutta aika yksin sitä pitää jaksaa yrittää. Uudelleen. Ja taas uudelleen. Ensimmäisen vuoden aikana odotukseni olivat korkealla: olinhan työssä ollessani saanut kutsun haastatteluun joka kerta, kun olin jotakin paikkaa hakenut, eikä osaamiseni siitä ollut ainakaan huonommaksi muuttunut. Arvaatte, että pettymys toisensa jälkeen veti mielen aika maihin. Aloin epäill itseäni, osaamistani, kokemustani ja koulutustani. Aivan kaikkea. Masennuin. Puolitoista vuotta rakensin itseäni uudelleen, enkä enää määritä itseäni ja arvoani vain työn kautta. Eivät "kiitämme kiinnostuksesta, mutta..." -viestit vieläkään mukavilta tunnu, mutta nyt en enää ota niitä henkilökohtaisesti. Etenkään, kun en ole edes saanut tavata potentiaalista työnantajaa. Nyt olen enemmänkin pahoillani työnantajien puolesta, sillä he eivät tiedä millaisen helmen menettävät keski-ikäisessä naisessa, joka on ollut muutaman vuoden pois työelämän pyörityksestä. Ilmeisesti muutaman vuoden katko ansioluettelossa tekee ihmisestä epäilyttävän, vaikka siihenastinen historia todistaa opiskelusta ja työstä, joskus jopa samanaikaisesti 14-vuotiaasta asti. Ilman mitään katkoja. Paitsi tämä viimeinen. Toisin kuin voisi työnantajien reaktioista päätellä, en ole muuttunut neljässä vuodessa alkoholistiksi, narkkariksi, asunnottomaksi tai rikolliseksi. Rahattomaksi kylläkin. Mutta missä raha loppuu, siinä luovuus alkaa. Ehkä on luvatonta tunnusta, mutta taloudellisesta niukkuudesta (hieman vähättelen tahatilannettani) huolimatta elämä on ollut rikasta, laadukasta ja mielenkiintoista. En ylpeile tilanteellani, mutten myöskään suostu häpeämään sitä. En ole yhteiskunnan "elättinä" omasta syystäni enkä tahdostani. Olen tarjonnut työpanostani useisiin paikkoihin, mutta toistaiseksi turhaan. Toistaiseksi aion siis nauttia lukemisesta, taiteen tekemisestä ja siitä, että minulla on aikaa ja energiaa läheisilleni. Asioiden murehtiminen vain pahentaa tilannetta, eikä johda mihinkään, joten on parempi keksiä tekemistä, joka tuntuu itsestä hyvältä.
6

Nina Strang

Sinulla on Heli mahtava asenne! Ja allekirjoitan myös täysin tuon mitä kirjoitit siitä, ettet suostu häpeämään tilannettasi. En minäkään, miksi ihmeessä pitäisi?! Tiedämme itse, mitä olemme työllistymisen eteen tehnyt, ja se riittää. Työttömyys voi olla myös mahtava mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, mihin ei duuniputkessa olisi aikaa, ja antaa myös mahdollisuuden pohtia sitä, mikä itselle oikeasti on tärkeää. Rahan loppuessa luovuus todella alkaa, ja saa myös tajuamaan sen, mitä oikeasti tarvitsee. Tsemppiä jatkoon!
5

Msda

Tuo on tuttua itselleni, mutta kun on hakenut töitä pääsääntöisesti ollessa töissä, niin pettymyksestä pääsee nopeasti ohi. Onhan sentään jotain töitä tarjolla. Mutta nyt kun oma mies viimein valmistui ja kiire alkaisi olemaan perhettä perustamaan ja mies ei pääse edes haastatteluun, niin siinä masentuu myös puoliso. Itse ainakin pelkään, että jos töitä ei pian ala löytymään niin jääkö perhe perustamatta. Emme valitettavasti elä minun palkallani perheenä.
2

Nina Strang

Toisen tukeminen ja tsemppaaminen on vaikeaa, ja oma jaksaminen ja positiivisuuden ylläpitäminen siinä on varmasti kovilla. Toivon perheellesi kaikkea hyvää tulevaan vuoteen!

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.