HS:n kolumnisti Taina Haahti kirjoitti jokin aika sitten työstressistä ja kertoi erään työpsykologin valistaneen häntä stressin todellisista syntyperistä. Stressin "ajatellaan syntyvän kiireestä ja työn määrästä, vaikka kaikkein stressavinta on epävarmuus" psykologi totesi.

Jäin pohtimaan asiaa, enkä voinut olla vetämättä seuraavaa johtopäätöstä: mitä jos työntekijä kokeekin epävarmuutta siitä, ehtiikö hän tehdä kaikkia hänelle uskottuja tehtäviä – mikä siihen sitten avuksi?
 
Joku varmaan toteaa tähän, että itsestään varma työntekijä saa kyllä hommat kuin hommat hoidettua ajallaan, joten syypää ei voi olla muu kuin epävarmuus. Itse uskon, että voi. Vaikka kuinka olisi töiden tasalla ja osaaminen huipussaan, ei kukaan meistä ole yli-ihminen, jolle voi surutta kaataa mahdottomatkin määrät töitä hoidettavaksi. Eihän? Jossain kohtaa itsevarmaakin työntekijää alkaa väistämättä ahdistaa kun valmista ei tule, vaikka miten pusertaisi.
 
Seuraava kysymykseni kuuluukin sitten näin: jos itsevarma työntekijä jyräytyy ylitsepääsemättömän työmäärän alle, ketä on luvallista syyttä stressinaiheuttajaksi? Työntekijää, joka ei ajoissa osannut kertoa haasteistaan ja pyytää apua vai työnantajaa, joka ei huomannut haasteita ja tarjonnut apua?
 
Vastaus on varmasti aina tapauskohtainen ja aina monisyinen. Kiintoisaa työstressistä ilmiönä ylipäätään tekee mielestäni juurikin se, miten eri tavalla siihen suhtaudutaan ja miten stressinaiheuttajia työpaikoilla pyritään purkamaan ja estämään. Jos edes pyritään.
 
Näinä taloudellisestikin haastavina aikoina tuntuu, että eteenpäin pusketaan vaikka väkisin ja aivan äärirajoilla – niin työntekijät kuin yrityksetkin, mikä luonnollisesti heijastuu toinen toiseen. Hellittää ei uskalla, ettei putoa kyydistä tai tule korvatuksi.
 
Lue HS:n kolumni tästä: http://www.hs.fi/ura/a1424427813694

Paula Narkiniemi
Vapaa kirjoittaja
Twitter: @PoolaKristiina