Elämän antamat opit ja kokemus tekevät meistä kaikista tärkeitä myös työelämässä.

Kun aloitin työharjoittelun lehtitalossa 16 vuotta sitten, olin kuin se kuuluisa peura ajovaloissa. Toljotin silmät lasittuneina ja sormet vapisten näppiksen yllä. Lamaannuin kauhusta, jos sain hiukankin itsenäisemmän tehtävän. Sitten joko kyselin jatkuvasti neuvoa mitä yksinkertaisimpiin pulmiin tai tein itsekseni aivan päättömiä ratkaisuja.

Kehityin toki joka päivä ja itsevarmuuskin hiljalleen kasvoi. Homma lähti kuitenkin kunnolla pelittämää vasta, kun pääsin erään konkaritoimittajan matkaan seuraamaan hänen työtään. Oli mielenkiintoista ja ennen kaikkea todella helpottavaa saada seurata aitiopaikalta, kuinka ammattilainen hoiti hommat. Sain kysellä kaikesta mahdollisesta ja opin esikuvaltani lähes kaiken tarvittavan.

Olin pitkään alani nuorimpia toimijoita ja se näkyi monessa asiassa. Olin innokas, puhelias ja kova ideoimaan. Uutuudenkiiltoa hohtavana nautin kaikista työhän liittyvistä tapahtumista ja mahdollisuuksista täysillä. Janosin tietoa, taitoa ja tein kaiken sata lasissa.

Kun nyt muistelen 16 vuoden takaista työminääni, on meissä paljon eroja. Rapatesssa välillä roiskui, joskus into meni kokemuksen ja järjen edelle. Päälle parikymppisen lapsettoman neitokaisen meno oli muutenkin melko erilaista kuin keski-ikäisen, välillä vähän elämän kolhaiseman äiti-ihmisen.

Nyt seuraan haikeana ja huvittuneena parikymppisiä, jotka rynnivät alalle puhtaasta energiasta palaen. Heillä on koulunpenkiltä kerättyä tietoa ja loputtomasti ideoita. Joskus he eivät ole aivan varmoja, ovatko omalla alallaan ja he saattavat vaihtaa työpaikkoja kuin sukkia. Heillä on joskus parikin eri työtä ja opinnot kesken. Maailma on heille avoinna heidän omassa mielessään ja aivan konkreettisesti muutenkin.

Nyt minä olen se tyyppi, jolta epävarmat, itsevarmat ja jotakuinkin varmat noviisit kyselevät neuvoa. Joskus täytyy ikäväkseen hiukan toppuutella, että ne ”uudet” ideat, joita heiltä pursuaa taukoamatta on tehty jo sataan kertaan.

En tietenkään ole (vielä) mikään kiikkustuolissa hymisevä vanhus, joka kutimet kädessä nyökyttelee hyväksyvästi nuorille, mutta valitsen tarkemmin kohteet, joihin energiani kulutan. En polta kynttilää molemmista päistä ja repeile kaikkiin suuntiin kerralla. Olen jo tehnyt monta suurta käännöstä elämässäni, osan oikealle, osan vasemmalle ja joskus jokusen matkaa taaksepäin. 

Hippunen on kyynisyyttäkin ehtinyt työelämästä kerääntyä. Vaikka nuorten tavoin tiedän, että jotkut asiat voisi hoitaa nykyistä luistavammin, tiedän myös että raskaita rattaita on joskus vaikea kääntää, eikä pelkällä hyvällä idealla usein pötkitä pitkälle.

En taistele enää tuulimyllyjä vastaan, vaikka tiedän, että aurinkoenergia olisi tehokkaampaa. Sen sijaan teen työni vaivatta ja varmoin ottein. Jaan tarvittaessa tietoa ja kerron omista kokemuksistani. Panostan siihen mihin voin, minkä hyvin osaan ja jätän osan suuremman kuvion muutoksista heille, jotka jaksavat ja huokuvat paremman huomisen nälkää.

Entäs sitten se minun kouluttajani? Hän, joka oli 16 vuotta sitten jo konkari. Hän ja hänen kollegansa porskuttavat taas aivan uudella energialla kohti uusia työhaasteita jo eläkevuodet saavutettuaan. Heidän näkemyksensä ja kokemuksensa työelämästä ovat vertaansa vailla eikä niitä saa hankittua mistään koulusta.

Näin aika ja erilaiset elämäntilanteet meitä muokkaavat. Opiskeluajat, itsenäisen elämän ja työelämän alku, ruuhkavuodet ja niistä selviäminen.

Elämässä tulee yhä uudestaan loppuja ja alkuja. Ne tekevät meistä jokaisesta tärkeän työelämän vaihtelevassa ja kaikenlaista osaamista vaativassa maailmassa.

 

Satu Varjonen on äiti ja freelancer-kirjoittaja, jolla on vankka tausta keikka- ja asiakaspalvelutyöstä.