Suomalaiset mielletään edelleen kehuja ja glooriaa kammoavaksi kansaksi, jonka mielestä yksilön hehkutus ei kaunista vaan vaatimattomuus. Miten on työpaikoilla, saavatko menestyjät ansaitsemansa huomion?

Henkilöbrändäyksen ollessa kovassa nosteessa Suomessakin, oman hännän nostamisen ei luulisi koskaan olleen yhtä sosiaalisesti hyväksyttyä kuin nyt. Henkilöbrändäys jos mikä rakentuu brändättävän osaamisen ja taitojen ympärille. Mutta silti edelleen tuntuu, että kyräilemme äänettömästi tai jopa äänekkäästi jos joku tuo itseään liikaa esille – oman erinomaisuuden paukuttelu jos mikä ärsyttää suomalaisia: ”kaiken maailman villetolvaset täällä kerjäävät huomiota!”

Miksi meitä sitten ärsyttää niin kovin, jos joku toinen menestyy ja saa ansaitsemaansa huomiota? Sanonta ”toisen menestys ei ole minulta pois” ei tunnu pätevän silloin, kun kateus saa vallan. Ja kateus jos mikä on kuluttava tunne. Työelämässä(kään) sillä vain ei oikein pötkitä pitkälle. Negatiivisuus kun sekään ei kaunista ketään, ja luo päinvastoin ikävää kierrettä työpaikalla. Kyräilyn sijaan suoraselkäinen toisten menestyksen tunnustaminen parhaimmillaan virkistävää ja saa kyräilijänkin pohtimaan sekä omaa toimintaansa että muiden.

Jos jotain olen arvostanut työurani aikana esimiehissä ja kollegoissa niin kykyä kannustaa ja nostaa muita esiin: kehut ovat poikkeuksetta saaneet vain hyvää aikaan työyhteisössä. Kyse ei ole ollut kenenkään jalustalle nostamisesta (paitsi ehkä hetkellisesti) vaan kannustamisesta, hyvin tehdystä työstä ansaitun huomion antamisesta ja spontaaneista kehuista kehuttavan ”selän takana”. Kehuttavat ovat yleensä näissä tilanteissa lähinnä hämillään saamasta kiitoksesta, mutta ai että, miten pitkälle oikeassa paikassa tullut hehkutus voikaan kantaa ja auttaa jaksamaan.

Vaatii esimiehiltä ja johdolta hyvää pelisilmää huomata, milloin yksilön menestystä työssään tulisi tuoda esiin muillekin. On paljon yrityskulttuurista kiinni, miten menestystä juhlitaan vai juhlitaanko ollenkaan. Ja mehän tiedämme, mitä hyvä yrityskulttuuri voi parhaimmillaan saada aikaan.

Erään työnantajani toimitusjohtaja kerran sanoi erittäin hyvän vuoden päätteeksi: ”en halua kehua teitä liikaa, ettette laiskistu”. Tavallaan hyvää tarkoittanut lausahdus oli kuin märkä rätti itsestään kaikki mehut antaneelle työporukalle, joka oli juuri vienyt maaliin yrityksen parhaan vuoden ja tehnyt hullun paljon töitä sen eteen. En usko, että kukaan olisi ”laiskistunut” niistä kunnon kehuista – korkeintaan saanut lisää pontta seuraavan viikon puristukseen.

 

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina

Lue aiempia Työkyöpeli-blogeja

Kommentit

3

Palautteenanto on taito laji

Suomalaiseen työkulttuuriin kuuluu juurikin mainitut painolastit. Avoimesti annettu kehu/kiitos/tsemppi aiheuttaa usein hämmennystä, jos/kun ollaan totuttu korkeintaan "ihan jees"-viestintään. Näen juurikin kannustamisen ja kehut voimaannuttavina ja jaksamiseen vaikuttavina tekijöinä, toki hyvän maun rajoissa. Yli-innostunut ja ennen kaikkea epäaitous kääntyvät pidemmän päälle itseään vastaan. Kiitos on jo paljon 😊

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.