Diginatiivius (onkohan tuo edes oikea sana?) on puhuttanut työnantajia, rekrytoijia sekä työelämää ylipäätään jo useamman vuoden ajan.

Diginatiivit ovat aivan kuin yllättäen saapuneet työelämään ja nyt työnantajat ovat hätää kärsimässä kun kukaan ei tunnu tietävän, miten ”niihin" pitäisi suhtautua tai miten yrityksen rekrytointiprosessit mahtavat taipua digiajassa kasvaneiden käyttöön. Diginatiivien ympärillä tuntuu suorastaan leijuvan joku mystinen verho, joka tekee näistä nuorista työnhakijoista ja -tekijöistä työnantajille tulikuuman perunan, jota ei osata saati uskalleta käsitellä. Seminaareissa pörräävät rekrytoijatkin tuntuvat olevan ihmeissään näistä digiajan nuorista, joiden odotukset ja toiveet työelämää kohtaan tuntuvat olevan aivan jotain muuta kuin mihin on totuttu.

Diginatiivit työntekijät ovat nimensäkin mukaisesti syntyneet digiaikaan, tai oikeastaan heihin lasketaan myös nuoresta saakka digin parissa kasvaneet, joten ihan varhaisteineistä ei nyt kuitenkaan ole kyse vaan työelämään paraikaa tai pian astuvista nuorista aikuisista, joille digi on luonnollinen osa elämää ja kommunikointia. Miten sitten näiden mystisten digiajan ”tuotteiden” toiveet työelämää kohtaan eroavat perus keski-ikäisen jampan toiveista, jolle sähköposti ja some ovat tulleet osaksi työpäivää vasta "myöhemmällä iällä"? Paljonkin, ja samalla loppujen lopuksi aika vähän. Työnantajalta toivotaan avoimuutta, omia arvoja vastaavia arvoja, modernia tapaa tehdä ja teettää töitä sekä muun muassa vapautta ohjata omaa työntekoa. Uskallan väittää, että perus keski-ikäinen jamppakin toivoo kyllä ainakin osaa näistä asioista - diginatiivit vain uskaltavat ja osaavat sanoa toiveensa ääneen ja vieläpä kanavasta ja foorumista riippumatta, jolloin heidän äänensä on jo lähtökohtaisesti kantavampi kuin kahvihuoneessa jupisijoiden. Kuka nyt ei toivoisi työnantajaltaan luottamusta, avoimuutta ja rehtiä menoa jos toivoa kerran saa?

Tuntuu, että tähän diginatiiviin työntekijäryhmään ei edes haluta tarttua kunnolla, vaikka keinot ovat useimmissa yrityksissä lähtökohtaisesti jo kunnossa; oletetaan, että diginatiivi työnhakija odottaa esimerkiksi rekrytointiprosessilta jotain tajunnanräjäyttävää digitaalista vuorovaikutusta, vaikka todellisuudessa odotukset ovat samaa luokkaa kuin muillakin hakijoila – tulla kohdelluksi reilusti ja avoimesti viestiä prosessin etenemisestä. Toki diginatiivi hakija ehkä olettaa yrityksen vastaavan ja reagoivan keskimäärin useammassa kanavassa kuin paperihakemuksella joskus itsensä työllistänyt hakija, mutta ei tässä mielestäni mistään rakettitieteestä ole kyse. 

Olisiko rekrytoijien siis järkevämpää keskittyä ylipäätään yrityksen työnhakijakokemuksen ja –kuvan rakentamiseen sen sijaan, että kädet ikään kuin nostetaan hädissään pystyyn yhden hakijaryhmän kohdalla ”kun ei me tiedetä miten noita diginatiiveja hakijoita pitäisi kohdella”, jolloin helposti ollaan mieluummin tekemättä mitään tai halvaannutaan niille sijoilleen? Hyvä hakijakokemus on toki sekin osittain subjektiivinen, mutta aidosti hyvin hoidettuna hakijalle kuin hakijalle positiivinen kokemus kuitenkin. Mietitään asiaa vaikka näin: pidempään työelämässä vaikuttanut hakija tietää jo, mitä rekryprosessissa – hyvässä ja huonossa – tapahtuu ja mitä siltä voi odottaa, toisin kuin ehkä nuori hakija, jolle kerta saattaa olla se ensimmäinen eikä odotuksia välttämättä vielä edes ole. Eivätkä kaikki digiajalla syntyneetkään automaattisesti ole suvereeneja somen ja sähköisten kanavien käyttäjiä – etenkään työnhaussa. Eihän kaikkien 60-luvulla syntyneidenkään käsiala ole kaunis ja selkeä. 

Uskon, että kuka tahansa – diginatiivi tai ei – arvostaa työnhaussa avoimia ja reiluja työnantajia, joiden arvomaailmaan hakija voi samaistua ja jolle aidosti olisi kiva mennä töihin. Ja tähän yritys voi vain itse vaikuttaa – puhui diginatiivia tai ei.

Paula Narkiniemi
Vapaa kirjoittaja
Twitter: @PoolaKristiina

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.