Viimeisen kuukauden aikana olen tervetulleella tavalla saanut pysähtyä hiljaisuuden teeman ääreen useassa eri yhteydessä. Nämä hetket ovat panneet minut miettimään niin omalta kohdaltani kuin kaikkia suomalaisia ajatellen sitä, pelkäämmekö hiljaisuutta. Onko metsässä kasvaneesta kansasta ajan kulun evoluutiossa tullut hiljaisuutta karttava kansa, joka ei enää osaa – tai uskalla – olla yhdessä hiljaa ja saada siitä ainutlaatuista kohtaamisen voimaa.

Monet ovat varmasti nähneet videoklipin, jossa suomalainen perhe istuu yhdessä ruokapöydässä, hiljaa, mutta kaikilla kännykät kädessä ja omat virtuaalikeskustelut meneillään. Kasvokkain kohtaaminen vähenee ja ohitamme helposti toisemme,  kun kommunikointi siirtyy verkkoon. Itse sain viikko sitten olla kokemassa vuorovaikutusalan ammattilaisten yhteistä hiljaista ateriointia, jossa keskityimme näkemään, haistamaan ja maistamaan päivittäistä ruokaamme kuin myös elämään todeksi yhteistä kokemusta ja sosiaalista kohtaamista, joka siinä hiljaisuudessa syntyi. Jatkoimme yhteisellä jooga-hetkellä, jonka jälkeisessä palautekeskustelussakin oli täysi lupa olla hiljaa. Introvertin pohtijankaan ei tarvinnut kokea hiljaisuudesta syyllisyyttä tai painetta itsensä ilmaisemiseen ääntä käyttäen – katsekin voi kertoa paljon, kosketuksesta puhumattakaan.

Työnhakijan maailmassa hiljaisuus herättää myös ristiriitaisia ajatuksia. Työnhakijan tulisi olla aktiivinen somettaja, bloggaaja, peukuttaja, kommentoija, piilotyöpaikkojen perään kyselijä ja oman osaamisensa brändimarkkinoija kaikilla mahdollisilla kanavilla, koko ajan. Jos olet hiljaa, jos et näy somessa, ei sinua ole olemassakaan. Tuleeko näkyvillä olemisen paineella kuitenkin tukahdutettua se pysähtymisen ja itsereflektoinnin mahdollisuus, jolloin olemme täysin avoimia ja rehellisiä itsellemme etsiessämme omaa toivettamme ja unelmaamme: missä ja minkälaisessa tehtävässä ja yhteisössä oikeasti haluaisimme toimia. Oman unelman tunnistamisen jälkeen on helpompi miettiä ja sanoittaa myös sitä, miten omaa osaamistaan ja vahvuuttaan voi tuoda esille ja hyödyntää tunnistetun unelman toteuttamisessa, ei ehkä yhdellä harppauksella, vaan pienin askelin. Mitä jos vähintään sosiaalialan, vuorovaikutusammattien ja kaikkien yhteistä kehittämistä edellyttävien tehtävien rekrytoinneissa testattaisiinkin myös hiljaisen kohtaamisen kykyä?

Entä miltä sinusta tuntuisi ajatus ”some-paastosta”? Tipatonta tammikuuta mukailevasta ajanjaksosta, jolloin et olekaan kaikkina mahdollisina hetkinä tavoitettavissa tai tekemässä päivityksiä ja seuraamassa toisten uutisia. Miltä tuntuu ajatus yhteisestä ajasta toisten kanssa ilman televisiota, kännykkää, tablettia, kuulokkeita tai muita digihärpäkkeitä, myös ilman ääntä. Minkälainen kokemus voisi olla yhteinen hiljaisuus joko ruuan tai taiteen ääressä, nuotiotulella, saunan lauteella, kaupunkivaelluksella tai ihan rohkeimmillaan vain yhdessä istuen, silmiin katsoen. Hiljaisuudessa on pelottava mahdollisuus – silloin voi nousta esiin tärkeitä kysymyksiä, ajatuksia ja tunteita, joille ei muuten ole tilaa.

Mielessäni soivat Hectorin vanhan laulun sanat: Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan, yhtenä iltana ois lupa kosketta vaan… Rohkaisen itseäni ja sinua yhteisen hiljaisuuden etsimiseen, tilan antamiseen ”sielujen koskettaa toisiaan”. Olen utelias hiljaisuuden mahdollistamalle uudelle kohtaamiselle ja uudenlaisen luottamuksen ja yhteisen merkityksen syntymiselle. Uskon, että siitä voi ammentaa paljon myös arkiseen yhdessä tekemiseen. Uskallatko sinä kokeilla samaa ja olla jonkun kanssa yhdessä hiljaa?

 

Jaana Piikkilä

Organisaatiokonsultti

www.humap.com

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.