Palaveriputki – tuo toimistotyöläisen päivän kauhu, joka on kuin epämiellyttävä kaukainen serkku, jota ei haluaisi tavata, mutta jonka kanssa seurusteluun on kuitenkin velvoitettu.

Monella työpaikalla palaveriputket ovat suoranainen vitsaus, joka aiheuttaa pahimmillaan työpäivän vanumista ja venymistä, sillä jossain välissä ”ne oikeat työtkin” on hoidettava – usein ylitöinä. Etenkin matriisiorganisaatioissa, joissa hierarkiatasot ovat matalat, porukka tuntuu istuvan palaverista toiseen lähinnä vain sen takia, että käsiteltävä asia saattaa jollain lailla koskettaa heitäkin. Ja usein päätösten tekokin tuntuu vaikealta, vaikka käytännössä kaikki siihen tarvittava (henkilöt ja taustatieto) olisikin paikalla. Tämä jos mikä turhauttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun käynnissä on palaverin palaverin palaverin jatkopalaveri, eikä päätöstä käsiteltävästä asiasta vieläkään ole tehty suuntaan tai toiseen.

Mutta aina löytyy myös niitä tyyppejä, joita ei lainkaan haittaa palaverista toiseen istuminen, sillä nehän tuovat mukavaa täytettä (muuten hiljaiseen?) päivään. Veikkaan, että lähes jokaisella työpaikalla on tällaisia tyyppejä, joiden mielestä palaverin onnistuneesti ajoissa päättäminen tarkoittaa vain hyvän palaveriajan tuhlaamista. Jostain kumman syystä nämä samaiset tyypit usein myös kutsuvat koolle epämääräisiä tapaamisia vailla konkreettista agendaa – ja ihmettelevät kollegoiden turhautumista ”varastettuaan" näiltä tehokasta työaikaa. 

Eikä siinä vielä toki kaikki. Nämä ns. palaverisyöpöt tuntuvat oman kokemukseni mukaan olevan suoranaisia runebergeja, joilta ei juttu taatusti lopu kesken – oli aihe mikä tahansa. Painavaa sanottavaa tuntuu olevan asiasta kuin asiasta ja tätä ilosanomaa mielellään toistetaan erilaisin sanankääntein, jotta muut varmasti ymmärtävät pointin ja jotta aiheen kuin aiheen käsittely venyisi mahdollisimman pitkäksi – eikä hyvää palaveriaikaa hukattaisi liian tehokkaalla toiminnalla. 

Palaverisyöpöt tuntuvat kaiken kukkuraksi usein nauttivan johdon suosiota, sillä he vaikuttavat aidon kiinnostuneilta kaikesta mahdollisesta, mitä työpaikalla kulloinkin on käynnissä. Ja mitä ilmeisimminkin myös täyttävät työpäivänsä tällä yltiöpäisellä kiinnostuksella saaden aikaan vaikutelman, että kiirettä pitää. Vaikka tosiasiassa vatkauksen kohteena ovatkin aivan muiden ihmisten työt – joita onkin sitten hyvä kutsua erilaisiin palavereihin ihan vain varmuuden vuoksi.

Tunnistatko tällaisen ilmiön työyhteisössäsi?

Paula Narkiniemi
vapaa kirjoittaja
Twitter: @poolakristiina