Näinä päivinä monet ihmiset katselevat työpaikkailmoituksia netissä, kuka mistäkin syystä. Yksi on turhautunut työkiireen, stressin tai huonon työilmapiirin takia ja etsii vaihtoehtoja. Toinen on pitkästynyt omassa työtilanteessaan ja tappaa aikaa kuikuilemalla erinäisiä nettisivustoja. Kolmas on irtisanomisuhan alla tai jo realisoituneessa työttömyydessä aidossa hädässä etsimässä jotain, johon kiinnittyä. Neljäs katselee muuten vain kiinnostuneena, olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella; eihän sitä koskaan tiedä, mitä mielenkiintoista voi vastaan tulla.

Näille katselijoille ja etsijöille työpaikkailmoitukset lupaavat yhtä hyvää ja kahta kaunista, ja edellyttävät puolestaan kymmentä taitoa, sitä parasta yhteistyökykyä ja pitkää kokemusta yhdistettynä nuoren leijonan nälkäiseen asenteeseen. Eri asia on, tarvitaanko – tai halutaanko edes – kyseiseen tehtävään kaikkea listattua osaamista, vai koetaanko kaiken edellytetyn omaavan motivaatio tehtävään kyseenalaiseksi. Kokemus ja osaaminen kasvavat iän myötä, mutta koetaanko hakijan neljäkymmentä ylittänyt ikä syystä tai toisesta uhkana, toisin kuin eläkeiän pitkittämistä tavoittelevat poliitikot esittävät?

Kuinka nämä odotukset ja unelmat kohtaavat? Onko tässäkin vivahde ensitreffit alttarilla -henkeä, jossa ilmoituksen yritysesittelyssä ja kolmen minuutin videohaastattelussa yritetään puolin ja toisin näyttää hyvältä ja kauniilta: samalla piilotellen niitä puolia itsessä, joiden pelkää tai olettaa olevan toiselle osapuolelle vähemmän houkuttelevia. Ja mitä sitten, jos työsopimuksen allekirjoituksen jälkeen vastaan tuleekin niitä yllätyksiä, jotka eivät oikein ilahduta? No, ainahan on koeaika, tai sopimusta voidaan alunalkuaan pyrkiä rakentamaan siten, että voidaan vain vähän kokeilla ja ikään kuin leikkiä sillä pitkän liiton mielikuvalla. Elinikäiseen liittoon ei kukaan taida enää uskoa, saatikka sitä toivoa. Hakukilpailun ollessa ankaraa on toiselta puolelta helppo vaatia, ja toisella puolella on kovaakin painetta joustaa ja yrittää miellyttää tavalla jos toisella.

Uskallammeko olla rehellisiä itsellemme ja sille toiselle osapuolelle, mahdolliselle työnantajalle tai työntekijälle? Onko hakijoilla rohkeutta miettiä ja etsiä omaa unelmaansa, kokeilla uusia asioita, olla oma itsensä ja uskoa omaan ainutlaatuisuuteensa niin, että hakemuksesta näkyy kauniin pintakuoren ohella ainutlaatuinen ihminen? Työntekijä, jolla on aito innostus, halua ja tahtoa kasvaa ja kehittyä mielekkään tehtävän kantamiseen vaikka se ei ihan täsmäten vastaa aiempaa kokemushistoriaa? Onko työnantajilla aikaa ja valmiutta aidosti etsiä hakemuspinoista niitä potentiaalisia hyviä tyyppejä, kohdata heitä ja kunnon keskustelun kautta katsoa, kuka ja mikä pöydän toisella puolella istuu ja miten meidän unelmamme menisivät yksiin? Ei vain ajatuksella tämän hetken ”match made in heaven”, vaan ”yhdessä paremmin kohti uutta”? Löytyykö työttömille ympärillä olevilta tukea ja kipinää nähdä itsensä rapakon takaista tyyliä noudattaen rohkeasti in between the jobs -statuksella uskoen ja jaksaen lähettää vielä se sadaskahdeskymmenes hakemus ja toivoa, että omalla osaamisella on merkitystä ja arvoa?

Kyselenkö näitä idealistina tai kukkahattuhaihattelijana? Ei, vaan kyselen näitä kolkuteltuani omakohtaisesti sata kertaa onnen oikotien ovella ja kohdattuani sen matkan varrella moninaisia tarinoita ja tilanteita sekä työnhakijoiden että rekrytoivien yritysten taholta. Siksi  haluaisinkin rohkaista rekrytoinnin molempia osapuolia kokeilemaan jotain pientä uutta ja erilaista ajatusta, näkökulmaa ja tekemistä yhteisen unelmien työkulttuurin rakentamiseksi: ilman kiiltokuvia, reilusti realiteetit tunnustaen, aidosti ihmisinä, keskustelu keskustelulta.

Kirjoittaja on organisaatiokonsultti Jaana Piikkilä.

www.humap.com