Suomessa kuolee Tilastokeskuksen mukaan vuosittain noin 52.000 ihmistä. Yli 70% on yli 70-vuotiaita. Työntekijän oman vanhemman kuoleminen on se tavallisin tapaus, johon työnantaja törmää työelämässä. Ihmiselle itselleen oman vanhemman poismeno on kaikkea muuta kuin tavallista. Ollakseen niinkin luonnollista, se on harvinaisen kova paikka.

Oma äitini nukkui pois parantumattoman sairauden seurauksena. Kun jouduin omaisena kvartaalitalouden imusta yllättäen sairaalan saattohoito-osastolle, aika tuntui pysähtyvän ja asioiden tärkeysjärjestys on yhtäkkiä harvinaisen selvä. Saattohoito antaa aikaa sopeutua kuolemaan ja siksi siinä on myös lohdullisia piirteitä. Kävin saattohoito-osastolla kuukauden ajan, vietin siellä illat töiden jälkeen ja opin tuntemaan ihmisiä – hoitajia, toisia potilaita ja näiden omaisia. He olisivat järjestäneet minulle myös sängyn samaan huoneeseen. Alussa, kun äitini oli vielä melko hyvävointinen, minun oli vaikea ymmärtää lähestyvää kuolemaa ja kyselin ennusteesta. En saanut kysymyksiini vastausta, sitä oli kuulemma niin vaikea antaa.

Halusin olla äitini vierellä loppuun asti, jutella ja pitää kädestä pelkojen häivyttämiseksi. Välillä työt tuntuivat täysin toisarvoisilta, mutta suru ei ole sairaus enkä voinut saada siksi sairaslomaa. Työterveyshuolto määräsi minut viimeisiksi kolmeksi päiväksi kuitenkin sairaslomalle, löytyi siihen jokin diagnoosikoodi sittenkin, asiat olivat järjestettävissä, vietin siis viimeiset päivät myönnetyn sairasloman turvin sairaalassa äitini luona. Vaipat roskiksessa vaihtuivat nenäliinoihin ja sain hyvästellä äitini. Minulle tuli hyvä mieli siitä, että saimme olla toistemme lähellä loppuun asti.

Viimeiset päivät olisivat kuitenkin voineet venyä viimeiseksi viikoksi tai pidemmällekin. Olisikohan diagnoosikoodi venynyt siihen? Olisin myös voinut anoa lomaa. Loman perimmäinen tarkoitus on kuitenkin olla palauttava ja energiaa antava – kuolevan vierellä valvominen on tärkeydestään huolimatta kaikkea muuta. Aikataulujen suunnittelu tuntui toisarvoiselta, mutta asioiden hoitamiseksi se oli välttämätöntä, halusinhan että minulla olisi työpaikka myös kaiken oltua ohi. Minun täytyi ajatella myös perhettäni – vaikka lähiomaisen kuolema valtasikin ajatukseni, oli huolehdittava myös muista.

Työsopimuslaissa on pykälä, joka mahdollistaa tilapäisen poissaolon pakottavista perhesyistä. Kuitenkin kuukausia ehkä viikkojakin jatkuva ns. palliatiivinen hoito, lopulta saattohoito, on tilanne, jossa tarvittaisiin erilaisia vaihtoehtoja sopeuttaa työ perhetilanteeseen – myös muita kuin määräaikainen poissaolo. Asiat ovat usein järjestettävissä, kuten omassakin tapauksessani oli, mutta ottaen huomioon, miten tavallisesta tilanteesta kuitenkin on kyse, voisi laki antaa tukea ihmiselle tässä vaikeassa tilanteessa enemmän; ”Perhe on sairastamisen yksikkö”, todetaan saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin johtaja Juha Hännisen Saattohoito-oppaassa. Sekin viestii siitä, että omaisista on huolehdittava yhtälailla.

Teksti: Mona Koskinen

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.