Esimiehellä on valtava vastuu siinä, että tiimi onnistuu, mutta myös siinä, että tiimiläisillä ylipäätään on mahdollisuudet onnistua. Asiantuntijatyössä yksi yleisimpiä irtisanoutumisen syitä on esimies.

Olen työurani aikana kerran irtisanoutunut lähes puhtaasti esimiehestä johtuvista syistä. Tai jos asiaa oikein pohtii, ovat ne muutkin syyt lopulta johtaneet esimiehen luo. Yritys oli kiinnostava ja koin voivani toteuttaa siellä itseäni ja ammattitaitoani – kunhan tein sen kertomatta esimiehelleni. Silloinen esimieheni onnistui omalla toiminnallaan rampauttamaan lopulta koko tiimimme niin, että yksilöt oireilivat ihan fyysisestikin. Eikä se ole mikään leikin asia se.

Inhottava tilanteemme saattoi johtua siitä, että kyseinen esimies oli itsekin joutunut yllättäen vaikean ja liian haastavan paikan eteen, mutta sen sijaan että hän olisi tukeutunut tiiminsä asiantuntijoihin, hän yritti hoitaa kaiken itse – epäonnistuen ja ryvettäen koko tiimin mukanaan. Tilanne oli haastava kaikille, mutta erityisesti tiimiläisille, sillä monessa asiassa tie tuntui nousevan suoraan nenän edestä saavuttamattomiin. Virheiden myöntäminen saati oman osaamisen kyseenalaistaminen eivät tulleet kuulonkaan tämän esimiehen kohdalla. Hän jäi lukuisia kertoja kiinni valehtelusta ja epäeettisestä esimiestyöstä.

Sanomattakin lienee selvää, ettei asiaa katsottu tiimissämme läpi sormien vaan toimme ongelman yrityksen johdon tietoon, yritimme puhua myös esimiehellemme ja käänsimme lopulta lähes kaikki kivet, jotta tilanne saataisiin ratkeamaan. Väitteitämme tukivat järkyttävän huonot esimiesarvioinnin tulokset, henkilöstön työtyytyväisyyttä mittaavat tutkimukset ja lopulta ulkopuolinen neuvottelijakin. Kyse ei siis ollut mistään tyhjänpäiväisestä ruikuttamisesta, vaan aidosta, todetusta ongelmasta: esimiehemme ei pystynyt johtamaan tiimiämme eikä hoitamaan omiakaan töitään ja vastuitaan sovitusti. Omalla kohdallani mitta tuli täyteen kun mitään ei tapahtunut kuukausienkaan jälkeen, ja päätin lähteä. Se helpotuksen tunne, joka minut päätöksen jälkeen valtasi, oli ihan fyysinen: kuin painava reppu olisi laskettu harteiltani.

Myöhemmin olen miettinyt, miten tilanne oikein pääsikin niin pahaksi ja kenen vastuulla ongelma loppujen lopuksi oli. Kolme asiaa meiltä puuttui, jotta olisimme voineet ratkoa tilanteen: rehellisyys, avoin vuorovaikutus ja johdon tuki. Ongelmassa oli kolme osapuolta ja jokaisessa meissä oli ”vikaa”. Esimies ei kyennyt toimissaan rehellisyyteen, mikä vei uskottavuuden, kunnioituksen ja lopulta mykisti tiimimme. Avoin vuorovaikutus karahti kiville, koska tiimissämme ei ollut luottamusta esimiestä kohtaan, eikä ilman luottamusta voi olla avointa vuorovaikutustakaan. Tässä olisimme voineet yrittää enemmän, sillä aina pitäisi voida yrittää vielä enemmän – ainakin jälkikäteen ajatellen. Yrityksen johdolta taas puuttui rohkeus puuttua asiaan nopeammin ja kuunnella tiimiläisiä – tai kyllähän meitä kuunneltiin, mutta teot puuttuivat, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Jos jotain opin tuosta ajasta – sen lisäksi, että sain melkoisen läjän vinkkivitosia siitä, miten EI kannata toimia esimiehenä – on se, että puhumattomuus ei koskaan paranna asioita. Olen vakaa avoimen vuorovaikutuksen kannattaja, sillä ilman avoimuutta on vaikea saavuttaa luottamusta ja ilman luottamusta on taas vaikea saavuttaa huipputuloksia. Vaikka tuossakin tilanteessa avasin alusta lähtien suuni ja kerroin huoleni jokaiselle osapuolelle, voin vain kuvitella, mikä tilanne olisi ollut jos en olisi tehnyt niin. Vaikka lopulta en ehkä ”voittanut” avoimuudellani mitään sillä lähdin työpaikasta, tiedän aina, että en antanut asian vain olla vaan puhuin rohkeasti vaikeistakin asioista. Tästä aion jatkossakin pitää kiinni.

 

Paula Narkiniemi

Vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina