Modernissa työelämässä tuntuu olevan valloillaan – ehkäpä rapakon takaa kantautunut – käsitys, että vain vahvat pärjäävät.

Puhuessani työelämästä, viittaan useimmiten tietotyöläisiin ja siihen työntekijöiden porukkaan, johon itsekin kuulun, meihin pääkaupunkiseudulla asuviin asiantuntijatyössä vaikuttaviin. Tosiasiassa kyseessä on varsin kapea näkemys Suomen kokoisessa maassa, jossa suurin osa työstä on jotain aivan muuta kuin sitä mitä itse teen. Pekka Seppänen kirjoitti HS.fi:ssä aiheesta ja sai minut pohtimaan työkulttuuria ja sitä, miten kapealla käsityksellä työelämän murroksesta nykyään eri medioissa ”paasataan” – itsekin tähän ajoittain syyllistyen.

Amerikkalaistyylinen ajatus työelämän jatkuvasta kilpajuoksusta istuu varmasti joillekin työpaikoille ja aloille Suomessakin, mutta kun ajattelen niitä aloja, joilla Suomen työelämää pyöritetään, kuten hoito-, kuljetus- tai vaikkapa kaupan alaa, alkaa ajatus tuntua heti vieraammalta. Toki kaikkialla on kilpailua, tahtoa menestyä ja tyyppejä, jotka tekevät kaikkensa sen eteen, mutta en usko että voidaan puhua missään määrin enemmistöstä saati isoista prosenteista.

Mieti nyt vaikkapa hoitoalaa; työ on rankkaa ja huonopalkkaista, mutta usein niin sanottu kutsumus. Jos olet koskaan nähnyt tätä työtä läheltä tiedät, että suurin osa sen tekijöistä on juuri niitä työelämän parjaamia kilttejä tyttöjä ja poikia, jotka tekevät kaikkensa asiakkaidensa hyvinvoinnin eteen. Ilman heitä sairastaminen olisi vieläkin kamalampaa.

Omalla alallani asiat ovat toisin: jatkuva nälkä ajaa ”vahvimpia” eteenpäin urallaan ja välillä mutkat pistetään suoriksi niin, että heikompia hirvittää. Ja silloin yleensä ne työpaikkojen kiltit tyypit, jotka ovat aina valmiita auttamaan ja joustamaan – oman hyvinvointinsakin kustannuksella – jäävät surutta jalkoihin. Ne tyypit, joiden olkapäiltä vahvemmat usein ponnistavat.

Miksi kiltteys sitten koetaan, etenkin siinä työympäristössä, jossa itse vaikutan,  niin usein heikkoudeksi? Työelämän oppaat kannustavat meitä ”ottamaan sen mitä meille kuuluu” ja ”ansaitsemaan paikkamme työelämässä”, mutta harva liputtaa pääohjenuoranaan olemaan muille hyvä. Ja miksi vahvuus on automaattisesti kiltteyden vastakohta? Ihan kuin työelämässä pärjäisi vain olemalla joko tai. Ettei tilaa olisi myös tyypeille, jotka vahvuudestaan ja nälästään huolimatta muistaisivat myös olla hyviä kanssatyöntekijöille.

Mitä mieltä sinä olet? Voiko työelämässä pärjätä olemalla se kiltti tyyppi, joka auttaa aina muita ja vasta lopuksi itseään?

 

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.