Kysyitpä lähes keneltä tahansa, että mitä kuuluu, saat vastaukseksi "kiirettä, kiirettä" – oli kyse sitten työstä tai vapaa-ajasta, eläkeläisestä, opiskelijasta tai ruuhkavuosia rämpivästä aikuisesta, kiire leimaa elämäämme enemmän kuin koskaan.

Kiireen eetos elää nykyarjessamme niin vahvana, että pelkään sen tarttuvan kohta myös 2-vuotiaan lapseni sanavarastoon. Miksi meillä on niin pirun kiire koko ajan? Oliko ennen näin kiire ja miltä tulevaisuus näyttää, jos nyt tilanne on jo tämä?

Meillä on jo niin kiire, että emme juuri muusta puhukaan sen kaiken kiireen keskellä: töissä on kiire, vapaa-ajalla on kiire ja itse elämässä on kiire suorittaa elämä mahdollisimman täydellisesti. Ehkä yksi ongelman syy löytyykin valloillaan olevasta ihanteesta elää mahdollisimman monipuolista elämää, joka kehittää yksilöä niin henkisesti, älyllisesti kuin fyysisestikin.

Kuulostaa kivalta niin kauan kuin jokainen valveillaolo hetki aikataulutetaan niin, ettei arvokasta aikaa vain kulu hukkaan johonkin epäkehittävään toimintaan. Ole paras versio itsestäsi: näin hankit timmin pyllyn, näin luet 20 kirjaa päivässä, näin säilöt syksyn sadon helpoin kotikonstein ja näin johdat tiimiäsi täydelliseen suoritukseen ja niin edelleen. Mediasta voi lukea nuorista aikuisista, jotka ovat palaneet loppuun jo parikymppisinä suorittaessaan täydellistä elämää ja nyt joutuvat terveyden romahdettua hidastamaan tahtia. Miltä elämä näyttää siinä kohtaa kun sekaan heitetään vielä nousujohteinen ura, pari kurahaalareissa tarpovaa taaperoa ja vaikkapa avioero? Ei ainakaan helpommalta.

Jos kiire on elämässä jo standardi, miksi sen mainitseminen joka käänteessä on sitten niin tärkeää? Jos kaikilla kerran on kiire, voisiko välillä puhua muustakin? Itse tein jo aikaa sitten päätöksen, etten lähde kiireelläni revittelemään, etenkään työympäristössä, jossa tiedän varmuudella, että kaikilla muillakin on kiire. Oma viestini ei toisi mitään hyvää lisää keskusteluun, joten puhun mieluummin jostain muusta.

Toisaalta jatkuva kiireen jalustalle nostaminen saa kiireestä vaikenemiseni näyttäytymään niille muille kiireisille kuin minulla ei kiire olisi. Ja jos ei ole kiire, ei ole tärkeä saati tehokas, eikö niin? Ja jos et toistele kiirettä, sitä ei ole, niinkö? Tuskinpa vain – kaikilla on kiire, entä sitten? Eikö järkevämpää kiireen sijaan olisi keksittyä siihen, onko (työ)elämä hyvää vai ei ja pyrkiä kasvattamaan hyvän määrää?

Paula Narkiniemi
vapaa kirjoittaja
Twitter: @PoolaKristiina