Joku sanoi hiljattain ihanasti, että palaute – oli se hyvää tai huonoa – on rakkautta, sillä sen antaja antaa myös jotain itsestään.

Palautetta on monenlaista ja palautteeksi mielletään usein sanoja ja tekoja, jotka eivät suorastaan edes ole palautetta. Rakentava ja kehittävä palaute muodostuu nimensäkin mukaan asioista, jotka kehittävät saajaansa – ei siis pelkkää hehkutusta saati lyttäystä. Rakentava palaute voi olla ns. huonoa palautetta, mutta sen tarkoitus ei ole haukkua tai mollata, vaan antaa saajalleen eväitä parantaa suoritustaan.

Ehkä tylsin ja turhin palaute on silloin, kun siitä ei saa mitään irti: ihan kiva, ok tai tee uudestaan eivät ole rakentavaa palautetta nähneetkään. Tällaisen palautteen antaja ei anna oikeastaan mitään, pelkästään hämmentää vastaanottajan, sillä tuollaisen palautteen jälkeen työn korjaaminen oikeaan suuntaan on arpapeliä. Miten voi korjata toimintaansa, jos ei tiedä, missä meni vikaan?

Tämän takia rakentavan palautteen saaminen on todellakin rakkautta, tai vähintäänkin välittämistä: toiselle annetaan eväitä korjata tekemistään, kannustetaan ja mietitään yhdessä, miten tästä voisi parantaa. Toisen tekemien virheiden tai työssä olevien puutteiden tyly osoitteleminen verhotaan usein kritiikiksi, ikään kuin palautteen antaminen tölväisten olisi ok, koska se nyt vain on kritiikkiä jota pitää sietää. Kritiikki ja rakentava palaute ovat aivan eri asioita: toisessa arvostellaan työn jälkeä (hyvä/huono), toisessa pohditaan mikä sujui, miksi ja miten suoritusta voisi parantaa. Parhaimmillaan palaute annetaan niin, että molemmat saavat siitä itselleen jotain, eli palaute ei ole vain yksisuuntaista arviota vaan dialogi. Silloin alkaa tapahtua kehittymistä.

Ja jos totta puhutaan, välillä on ihanaa saada ihan vaan kunnon kehuja, ilman kritiikin häivää, eikö vain? Koska viimeksi kehuit estoitta kollegaa tai esimiestä?

 

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina