Koen olevani onnekas, sillä teen työtä josta aidosti pidän alalla joka kiinnostaa minua. Voisin hyvin kuvailla suhdettani työhön intohimoiseksi: likoon laitetaan mielellään kaikki ja vähän lisääkin.

Aina näin ei ole ollut. Uran alkuaikojen epävarmuus alan valinnasta ja kulloisestakin työtehtävästä ovat saattaneet puuduttaa suhtautumistani työhön – ehkä ihan aiheellisestikin. Jos työ tai työpaikka ei tunnu omalta, puutuu sen tekemiseen helposti. Vaikka koen olevani ahkera ja tunnollinen työntekijä, oli kyseessä duuni kuin duuni, en saa itsestäni parasta suoritusta irti, jos en tunne vahvasti tekemääni työtä kohtaan. Lepsu fiilis ikään kuin ottaa otteeseensa koko työmotivaation eikä ilman intohimoa synny timanttista jälkeäkään.

Pahimmillaan olen havahtunut siihen, miten junnaan samoja rutiineja päivästä toiseen ja ikään kuin unohtunut työhön; mikään ei ole ajanut nurkkaan ja vaatinut muuttamaan ajattelutapaa tai ratkaisemaan pulmaa uudella tavalla, joten työstä on tullut suoritus. Ajatustyöläisen pahin vitsaus onkin ”vain suorittaa” työtään – siinä ei uusiudu tai kehity kukaan ja lopulta työhön kyllästyy lopullisesti. Riittävän pitkä aika puuduttavassa työssä muuttaa suhtautumista työhön ylipäätään ja helposti alkaa ajatella kaiken työn olevan samanlaista.

Kunnes törmää johonkin tyyppiin, joka on niin fiiliksissä omasta työstään että sen näkee kilometrin päähän ja kuulee tyypin puheesta. Silloin viimeistään alkaa kyseenalaistamaan omaa suhtautumistaan työhön: voisiko minullakin olla tuollaista? Yleensä vastaus on kyllä.

Mikä sitten saa suhtautumaan työhön intohimoisesti? Omalla kohdallani olen huomannut yhdeksi tärkeäksi tekijäksi paineen. Olen parhaimmillani paineen alla, ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa: eteenpäin pitää katsoa reippaasti samalla kun pitää silmät kiinnitettynä nykyiseen savottaan. Harmillisesti tämä samainen paine myös kuluttaa – työt tulevat kotiin ja pahimmillaan uniinkin. Vuosien varrella olen hyväksynyt tämän ja tullut siihen tulokseen, että otan mieluummin intohimoisen suhtautumiseni työtä kohtaan ja paineen kuin hällä väliä –fiiliksen ja lepsun otteen työhön. Persoonalleni ei vaan sovi antaa puolia.

Jotta työ ei nielaisisi kokonaan ja jotta intohimoista suhtautumista riittäisi muuallekin kuin töihin, muistutan itseäni usein siitä, ettei työ rakasta minua takaisin vaikka kuinka olisin itse hullaantunut siihen. Tasapainon on säilyttävä pitkässä juoksussa, vaikka ajoittain homma saattaakin lähteä hiukan hanskasta.

 

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina

 

 

 

 

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.