Tajusin hiljattain, että toden totta – tänä vuonna tulee 20 vuotta siitä, kun siirryin opiskelijasta työntekijäksi. Ihan siis täysipäiväiseksi sellaiseksi. Huh ja wau, onpa aika mennyt nopsaan! Ja toisaalta, olenpa ollut jo melkoisen matkan työelämässä. Luonteva seuraava ajatus – mikä on muuttunut vai onko mikään?

Näihin tunnelmiin pääsin, kun radiossa puhuttiin tunteista ja työelämästä samassa lauseessa. Mieleeni nousi vahva muistikuva siitä, miten työurani alkuaikoina kuuli monelta suunnalta lausetta ja tuolloista työelämän totuutta ”tunteet eivät kuulu työhön”. Vaikka se tuolloin tuntui itsestäänselvältä totuudelta ja tyypillisesti lauseen kuulijat hyväksyvästi nyökyttelivät, sisälsi pelkästään tuon aiheen esiinottaminen jonkinlaisen uuden kulman työmeiningin tutkiskelemiseen.

Ajattelen nyt, että ehkäpä tuolloin tunnepuolen kommentoinnin ja esilletuomisen myötä käynnistyi joku uudenlaista työelämäajattelua edistänyt tapahtumaketju, joka alkaa nyt – 20 vuotta myöhemmin – olla monilta osin jo paljon arkisempaa.

Siis arkisempaa siltä osin, että tunnistetaan tunteiden kuuluvan työhön. Ihan jo sen takia, että tunteet ovat osa ihmisen kovakoodattua järjestelmää. Niin kauan kun työssä on ihmisiä, on siellä myös tunteita. Kehittämiskonsultin työssäni näen edelleen silti tunneilmastoon liittyvää problematiikkaa.

 Vaikuttaa siltä, että nykyisin työyhteisöissä etsitään tasapainoa tunteellisuuden ja tunteettomuuden välille – eli mitkä ovat suotavat tavat ilmaista tunteita juuri meidän työyhteisössä ja organisaatiokulttuurissa. Haussa on kultainen keskitie ”tunteet eivät kuulu työhön” ja ”tunteita saa ilmaista spontaanisti ja vapaasti” ääripäiden väliltä.

Suurimmassa osassa kohtaamiani työyhteisöjä on jo kyetty rajaamaan sen verran, että hallitsemattomasti tunteiden vallassa toimiminen tai toisaalta tunteissa loputtomasti vellominen eivät ole jees. Muutoin linjoja vielä haetaan ja pikkuisen arastikin kosketellaan aiheita kuten tunneilmaston johtaminen ja vastuuntuntoinen tunnesäätely työyhteisössä.

Nämä eivät kokonaisuuksina ole helppoja tai arkipäiväisiä. Yksilötasolla kun tunteiden vallankaappauksen välttäminen edellyttää vähintäänkin keskipitkää oppimäärää ja syvään päätyyn sukeltamista itsereflektiossa ja itsetuntemuksessa. Siinä moni meistä on vasta matkalla.

Isoja kysymyksiä hyvän fiiliksen ja tunneilmaston kannalta, joita jokainen meistä voi pohtia, ovat ainakin seuraavat:

millaista fiilistä ja energiaa minä itse tuon toiminnallani työyhteisööni?

Mitä minä voin osaltani tehdä, jotta minun työporukassani koetaan iloa, arvostusta, välittämistä ja onnistumisia?

Miten minä käyttäydyn ja hallitsen tunteeni niissä tilanteissa, kun kohtaan työssä epäonnistumisia, vastoinkäymisiä, kritiikkiä tai kun loukkaannun?

Miten johdan itseäni ja hallitsen tunteeni niin, että teoillani rakennan enemmän kuin hajoitan työyhteisössäni?

 

Välillä siis kannattaa katsoa peiliin. Ja jos jokainen meistä katsoisi, niin työyhteisömme olisivat todennäköisesti vieläkin parempia. 

 

Paula Enström

Kirjoittaja on Agenssi Oy:n kehittämiskonsultti ja toimitusjohtaja, joka rakastaa jalkapalloa ja hevosia, on selvinnyt hengissä maratonilta ja uskoo konkretian voimaan kaikessa. Kirjoitusvirheet ja mielipiteet ovat kirjoittajan omia.