Koska viimeksi sait tehdä jonkun työtehtävän aidosti rauhassa, hyvin suunnitellen ja niin, että olit oikeasti tyytyväinen lopputulokseen?

Taina Haahti kirjoitti hiljattain Hesarin kolumnissa siitä, miten nykypäivän tehotuotantoyhteiskunnassa työn laadun heikkeneminen ja näin ollen niin palveluiden kuin tavaroidenkin laatu on suorastaan romahtanut. Kaikkea tuotetaan sellaisella vauhdilla, ettei hyvään laatuun yksinkertaisesti ole aikaa – ja mikä ehkä pahinta, me kuluttajina myös hyväksymme tämän. Haahti ehdottikin slow work –ajatteluun siirtymistä, aivan kuten ruoassakin slow food on tullut osaksi ruokakulttuuriamme ja hitaalle ruoanlaitolle on pikaruoan sijaan alettu antaa taas arvoa.

Komppaan Haahtia. Tuntuu väärältä ajatella, että ne työt, joiden tekemiseen kuluu muita enemmän aikaa ja joita ei oikeastaan edes voi kiirehtiä, eivät enää ansaitse paikkaansa työkulttuurissamme. Ihan kuin vain nopeasti tuotettu bulkki ja ”riittävä taso” olisivat kaikki, mitä edes kannattaa tavoitella.

Kireässä taloustilanteessa yritykset tiivistävät tahtia, leikkaavat budjetteja ja laittavat porukkaa pihalle, jotta taloudellisiin vaatimuksiin voidaan vastata. Veikkaan, että suurimalla osalla suomalaisista työpaikoista työntekijöiden keskuudessa painitaan saman ongelman kanssa: aika ei yksinkertaisesti riitä kaiken vaaditun tekemiseen. Ja siinä kohtaa kun aikaa ei anneta työn suorittamiseen sen ansaitsemalla tavalla, kärsii luonnollisesti työnjälkikin – jostain on pakko tinkiä. Siinä ei paljon auta, vaikka kuinka joku kehottaisi priorisoimaan töitä oikein, jos työmäärä kasvaa kasvamistaan eikä resursseja töiden suorittamiseen ole näkyvissäkään.

En usko, että kukaan tieten tahtoen edes haluaa tehdä huonoa jälkeä, ainakaan ne, joille ammattiylpeys merkitsee edes hitusen. Joskus paine ja kiire saavat aikaan loistaviakin lopputuloksia kun tekijät joutuvat venymään äärimmilleen, mutta jatkuvana tilana siitä ei seuraa mitään hyvää. Kiireessä ja aikataulupaineessa juutumme helposti samoihin tuttuihin kaavoihin ja ratkaisemme ongelmia samaan tapaan kuin aiemminkin – koska muita vaihtoehtoja ei ole aikaa miettiä. Luova ajattelu ja ongelmanratkaisu kun vaativat aikaa, ja jos jostain, niin näistä kiire haukkaa osansa ensimmäisenä.

Omalla kohdallani kiire verottaa työn jäljen heikkenemisen myötä nimenomaan ammattiylpeyttäni: olisin voinut tehdä tuon paremmin, jos olisin saanut edes hetken lisää aikaa. Pitkään jatkuessaan alisuorittaminen ei voi olla hyväksi kenellekään – ei työntekijälle eikä työnantajallekaan. Mutta miten hidastaa jos pyörässä ei ole jarruja?

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina