Jos jotain ominaisuutta tämän päivän työelämässä peräänkuulutetaan niin yrittäjähenkisyyttä.

Yrittäjähenkisyys on ominaisuus, jota työnantajat lähes alasta riippumatta toivovat työntekijöiltään, ainakin jos rekrytointi-ilmoituksia on uskominen – sen verran usein kyseinen ominaisuus niissä nykyään mainitaan. ”Hyvän tyypin” rinnalla, totta kai.

Mutta mitä tämä yrittäjähenkisyys sitten oikein on? Jos mietitään yrittäjyyttä, jossa yksilö ottaa henkilökohtaisen taloudellisen riskin työllistäessään ainakin itsensä, todennäköisesti muitakin, ja jossa tämä myös usein yksin kantaa riskin liiketoiminnastaan, saadaan ainakin pohja tälle himoitulle yrittäjähenkisyydelle. Suomessa tosin yrittäjiksi, joihin entrepreneur-nimike muualla viittaa, lasketaan oikeastaan myös kaikki elinkeinonharjoittajat kampaajista toiminimellä siivouspalveluita tarjoaviin ainoastaan itsensä työllistäviin henkilöihin. Aina yrittäjyys ei siis tarkoita kasvuhakuisuutta vaan yksinkertaisesti oman toimeentulon takaamista – usein myös tilanteessa, jossa yrittäjyys on ollut ainoa keino työllistyä ja näin ollen jopa pakko. Tästä toinen ääripää on sitten se kasvuhakuinen yrittäjyys, jossa riskiä otetaan muunkin kuin yksittäisen henkilön toimeentulon kustannuksella.

Oli yrittäjyys mitä tahansa näiden ääripäiden välillä, yhteistä sille on riskin ottamisen lisäksi työn jatkuva läsnäolo. Sanotaan, ettei yrittäjä näe vapaapäivää tai lomaa, vaan että työ seuraa perässä mitä tahansa muuta yrittäjä elämässään tekeekin. Työhön sitoudutaan eikä siitä pääse eroon edes sunnuntaisin vaikka haluaisi.

Ja nimenomaan tätä jos jotain työnantajat rekrytointi-ilmoituksissaan peräänkuuluttavat. Yrittäjähenkisyyttä, joka oikeastaan tarkoittaa sekä vahvaa sitoutumista työhön että riskinottokykyä. Työntekijöiden toivotaan sitoutuvan työhönsä niin hyvin, että työ alkaa saada piirteitä yrittäjyydestä: omasta työstä kannetaan entistä enemmän vastuuta ja sen mukaan ollaan valmiita joustamaan, paljonkin. Ymmärrän tämän työnantajan toiveen hyvin, kuka nyt ei haluaisi äärimmäisen sitoutuneita työntekijöitä?

Yrittäjyydessä riskinotto kuitenkin näyttelee merkittävää roolia. Ja työsuhteessa riskin taas kantaa työnantaja. Toki työntekijä omilla valinnoillaan ja teoillaan vaikuttaa tähän riskinottoon, mutta harvoin voidaan sanoa työntekijän kantavan esimerkiksi yrityksen taloudellista riskiä yksin. Joten jos yrittäjyydestä otetaan riskinotto pois, jäljelle jää työhön omistautuminen ja sitoutuminen, eikö?

Miksi sitten työpaikka-ilmoituksissa peräänkuulutetun yrittäjähenkisyyden tilalla ei yksinkertaisesti toivota vahvaa sitoutumista työhön? Sitähän se näin järkeiltynä tarkoittaa. Onko yrittäjähenkisyys positiivisempi ja ihailtavampi ominaisuus työntekijässä kuin vahva työhönsä sitoutuminen, joka voidaan nähdä jopa negatiivisena työnantajan sätkynukkena toimimisena? Vai onko nyt vain trendikästä puhua yrittäjähenkisyydestä aikana, jolloin starupit ja Slushit saavat enemmän palstatilaa ja huomiota kuin koskaan? Haluavatko suuryritykset osansa tästä hypestä ­ jos ei muuten, niin ainakin rekrytoidessaan uusia ihmisiä palvelukseensa?

 

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina