Sanotaan, että ensivaikutelma toisesta ihmisestä muodostuu sekunneissa.

Työnhakutilanteessa työnhakijan ja työnantajan ensikohtaamisen alkuhetket ovat siis luonnollisesti merkittävässä roolissa. Tuossa ajassa ehditään arvioida niin kädenpuristus, katsekontakti, jokunen ääneen lausuttu sanakin sekä joukko sanattomia viestejä, joita ei aina pysty edes tietoisesti hallitsemaan. Näiden muutamien sekuntien aikana osapuolet pääsevät hitusen jyvälle toistensa olemuksesta ja saattavat tuntea sen paljon puhutun ”gut feelingin” eli vatsanpohjatuntuman, joka usein määrittelee, onko ensivaikutelma hyvä vai ei.

Työnhaussa hyvän ensivaikutelman merkitystä korostetaan eri yhteyksissä syystäkin, ja erilaisista oppaista voi lukea vinkkejä paremman ensivaikutelman luomiseen. Mutta eikö työnhakutilanteessa ensivaikutelma ole tehty jo silloin, kun työnhakija lähestyy työnantajaa hakemuksellaan – usein kauan ennen kuin fyysisestä kohtaamisesta on tietoakaan? Eikö ensimmäisen yhteydenoton – oli se sitten työhakemuksen saatekirje, puhelinsoitto tai twiitti – määrittelemä kohtaamispiste työnhakijan ja –antajan välillä luo tuon maagisen ensivaikutelman? Eikö tarkkaan asetelluilla saatesanoilla tai puhelinsoiton avauksella olekaan merkitystä enää siinä vaiheessa, kun ihmiset lopulta kohtaavat kasvotusten?

Tottakai on, sehän on selvää. Ensikontaktin perusteellahan työnantaja tekee päätöksen viedä tai olla viemättä syntynyt ”suhde” tapaamisen tasolle. Tapaaminen taas joko vahvistaa tai horjuttaa ensi-ensivaikutelmaa, joka on syntynyt alkuperäisestä kontaktista. Tilanne on vähän sama kuin deittipalvelusta löydetyn kiinnostavan tyypin ensikohtaamisessa: vastaako tyyppi aiemmissa keskusteluissa muodostuneita odotuksia vai ei? Ja silloinhan kyse on nimenomaan tunteesta, joka muodostuu kaikesta siitä parin sekunnin aikana tapahtuvasta sanattomasta ja sanallisesta viestinnästä – taustatiedot vain joko tukevat tunnetta tai sitten saavat epäilemään niitä.  Ja jos epäilys herää, ensivaikutelma tuskin on täysin positiivinen – voidaan ehkä jo puhua huonosta ensivaikutelmasta?

Niin, ja samahan toki toimii myös toiseen suuntaan: aina ”paperilla” hyvältä vaikuttanut työpaikka ei vastaakaan odotuksia kun työnhakija pääsee raaputtamaan vähän pintaa syvemmälle. Tai sitten epäröivä hakija tuleekin hurmatuksi jollain muulla tavalla kuin perinteisellä rekrytointiviestinnällä. 

Mutta jos ensivaikutelma voi pettää – hyvältä vaikuttanut työnhakija paljastuukin joksikin aivan muuksi haastattelutilanteessa - niin miten käy niille onnettomille, jotka ehkä loistaisivat ”livenä”, mutta eivät saa ilmaistua itseään riittävän kiinnostavasti paperilla ja näin ollen koskaan edes päädy live-tilanteeseen? Olisko tässä kenties pieni itsetutkiskelun paikka etenkin työnantajapäädyssä: luotatko ensivaikutelmaan vai ensi-ensivaikutelmaan?

Paula Narkiniemi
vapaa kirjoittaja
Twitter: @poolakristiina