Hylky rekrytointiprosessissa kirpaisee, mutta toisinaan – yleensä jälkeenpäin katsottuna – saattaakin olla luojan lykky ettei tullutkaan valituksi.

Työnhaku on rankkaa puuhaa ja siihen ryhtyessä kuluu sekä aikaa että energiaa. Etenkin päästessään prosessissa aivan viime metreille asti, mutta tullessaan torjutuksi, olo saattaa olla todella tyhjä. Mielessä on jo hyvin menneen rekrytoinnin aikana ehtinyt ehkä maalailla uutta työelämäänsä uudessa paikassa, ja kun hylky sitten tulee, joutuu väkisinkin keräämään itsetuntoaan ja käsittelemään pettymystä.

Toisinaan kuitenkin rekrytointiprosessin tyssätessä, jälkeen päin saattaa huomata, että oikeastaan olikin todellinen onni, ettei tullut valituksi. Etenkin nuorelle uransa alkutaipaleella kulkevalle seuraavan työpaikan valinta saattaa olla kohtalokkaampi kuin uskoikaan. Ala saattaa valikoitua puolihuomaamattomasti ja vuosien päästä huomaakin tekevänsä ihan muuta kuin mitä ehkä oikeasti halusi.

Itselleni eräs uran alkuvaiheen rekryprosessi, joka päättyi siihen, etten tullut kahdesta viimeisestä kandidaatista valituksi, kirpaisi todella ja kävin mielessäni läpi pettymyksen monet eri vaiheet. Kuitenkin jälkikäteen – vasta vuosien kuluttua – ymmärsin, että jos tuo työ olisi kohdalleni osunut, olisin ajautunut tekemään sellaista työtä, joka olisi todennäköisesti määritellyt minua työntekijänä vielä pitkään. Eikä sillä tavalla, jota näin jälkikäteen haluaisin. Oli siis todellakin luojan lykky, etten tullut valituksi.

Pettymyksen osuessa kohdalle kannustaisinkin lyhyen pettymyksessä kieriskelyn jälkeen ottamaan hetkeksi lintuperspektiivin, ja arvioimaan, mitä ovia hyöky rekrytoinnissa oikeastaan avaakaan samalla kun tuo yksi ovi sulkeutuu. Oliko juuri tuo työ lopulta niin kriittinen vai tuleeko seuraava, joka sopiikin itselle lopulta paremmin?



Paula Narkiniemi
vapaa kirjoittaja
Twitter: @PoolaKristiina