Äidit ja työelämä – siinäpä vasta puheenaiheiden ampiaispesä, jota jokainen äiti sohaisee jo pelkillä valinnoillaan, halusi tai ei.

Monikaan aihe ei kuumenna keskustelua ja sinkoa mielipiteitä laidasta laitaan kuten äitiyden ja työelämän yhdistäminen. Koska on oikea aika palata töihin lapsen syntymän jälkeen? Pitäisikö jäädä hoitovapaalle? Mitä jos isä jäisi kotiin ja äiti palaisi töihin? Voiko alle 1-vuotiaan jättää päivähoitoon? Mitä jos jäänkin kotiin pidemmäksi aikaa, vieläkö työpaikka on odottamassa paluutani?
 
Oli mielipiteesi edellä mainittuihin kysymyksiin mikä tahansa, melko varmaa on, että sellainen kuitenkin löytyy ja se on vieläpä varsin vahva. Harva vanhemmuuteen liittyvä kysymys herättää niin spontaania kommentointia kuin äitien töihin paluu tai palaamattomuus. Toisaalta olet itsekäs julmuri, jos jätät lapsesi hoitoon ja palaat töihin ennen lapsen kolmatta ikävuotta, ja toisaalta olet epäkelpo yhteiskunnan elätti, joka tuhoaa niin uransa kuin eläkekertymänsä jos kotiin on tarkoitus jäädä lapsen kanssa useammaksi vuodeksi.
 
Välimaastoa mielipiteille tuntuu olevan hyvin vähän, vaikka todellisuudessa perheiden tavat huolehtia lapsen hoidosta ja vanhempien (tai vanhemman) työssä käymisestä vaihtelevat suurestikin. Vaihtoehtoja kun löytyy huomattavasti enemmän kuin yleisessä keskustelussa annetaan ymmärtää: isä jää hoitovapaalle, tehdään lyhennettyä viikkoa tai päivää, isovanhemmat hoitavat lasta kotona, jaetaan hoitovapaat tasan vanhempien kesken ja niin edelleen. Kuitenkin äidit ovat niitä, joilta päätöstä lapsen ja työn yhdistämisestä tivataan, oikeastaan läpi koko vanhemmuuden, ja joiden valinnoista jokainen saa olla jotain mieltä – olivat syyt päätösten takana mitkä tahansa. Vähän niin kuin raskaana olevan naisen vatsa ja fyysinen ulkomuoto ovat vapaata riistaa koskettelulle ja kommentoinnille, niin on myös äidin valinta työssä käymisestä lapsen saamisen jälkeen.
 
Ikään kuin tässä asiassa olisi olemassa joku tavoiteltava normi, jonka saavuttaminen ei kuitenkaan tuo hyväksyntää suuntaan tai toiseen. Ehkä riippuu myös äidin tuttavapiiristä ja sosiaalisista ympyröistä, miten äitiyden ja työelämän yhdistäminen koetaan. Yhteistä tälle kaikelle kuitenkin on se, että kommentointi ja asiaan puuttuminen aiheuttavat äideissä syyllisyyden tunnetta – oli tämä kommentoijan tavoite tai ei. Harva pystyy kovettamaan nahkansa niin, etteivät sivallukset omiin valintoihin vanhempana satuttaisi, vaikka kuinka yrittäisi olla ottamatta paineita muiden mielipiteistä. Vanhemmuus jos mikä on henkilökohtaista.
 
Miksei jokainen voisi tehdä kuten itselleen ja perheelleen parhaiten sopii, ilman että valinnat aiheuttavat närää muissa? Mitä minun valintani on joltain toiselta pois? Suomessa on se hieno puoli, että valinnan voi nimenomaan tehdä itse; on tarjolla niin mahdollisuus jäädä kotiin kuin palata töihinkin, toisin kuin maailmalla, jossa pitkät vanhempainvapaat ovat vain kaukainen haave.
 
Poikani 8 kk neuvolassa hoitaja kysyi ”koskas äiti on palaamassa töihin?”. Kerrottuani, että elokuussa olisi tarkoitus pojan ollessa reilu vuoden ikäinen, vastauksena tuli kulmien kohotuksen kera ”niin pian?”. Mieheni istui koko käynnin vieressäni poika sylissä, häneltä ei kysytty mitään.
 
 
Paula Narkiniemi
vapaa kirjoittaja
Twitter: @PoolaKristiina

 
 

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.