Lapsen saaminen muutti työelämässä kaiken – ja ei mitään. Se, mikä muuttui, olin nimittäin minä. Muu tuntui pysyvän ennallaan – ja se jos mikä ahdisti.

Olen ihmisenä sitä tyyppiä, joka janoaa kokea syviä onnistumisen tunteita työssään ja työ määrittää minua monellakin tapaa. Suurimmaksi osaksi aikaa koen, että tämä on hyvä asia, mutta joskus tunne voisi vähän hellittääkin.

Kun tulin raskaaksi, tiesin, etten jää kotiin lapsen kanssa pitkäksi aikaa ja että haluan mahdollisuuksien mukaan tehdä jotain työtä vanhempainvapaani aikana – olettaen, että olosuhteet sen mahdollistavat. Ja nehän mahdollistivat. Palasin töihin kun lapsi oli reilun vuoden. Palattuani minulta kysyttiin jatkuvasti, onko jännä tulla takaisin, että mikä kaikki on muuttunut vuodessa, ja odotus tuntui olevan, että töihin paluuseen orientoituminen veisi kuukausia. Omalla kohdallani verkkainen tahti ja hidas käynnistyminen lähinnä alkoivat ahdistaa.

Olen aika kärsimätön tyyppi ja nopea liikkeissäni, minkä piirteen huomasin korostuneen työpersoonassani entisestään poissa ollessani. Löysin itseni jatkuvasti tilanteista, joissa mielessäni tai ääneen hoputin kanssakeskustelijoita ja –palaveeraajia siirtymään asiaan – ei tässä koko päivää ole aikaa jahkailla. Alitajuisesti minulla oli kiire paketoida hommat mahdollisimman tehokkaasti, jotta ehtisin takaisin kotiin lapseni luokse. Sillä tunne siitä, että on jatkuvasti väärässä paikassa, ei jättänyt minuakaan  - kuten ei ilmeisesti monia muitakaan tuoreita vanhempia - rauhaan, vaikka alkuun kuvittelin, ettei moinen tunne saa minua nalkkiin. Kyllä minä pystyisin erottamaan työn ja perhe-elämän.

Totuus kuitenkin oli, että ensimmäisen kuukauden ajan töihin paluuni jälkeen koin syvää ahdistusta tässä työn ja vanhemmuuden ristipaineessa, mitä ei helpottanut lainkaan se, etten suostunut myöntämään tätä tunnetta itselleni. Tai edes yrittänyt käsitellä mitään tähän liittyviä tunteita. En ennen kuin olin se äiti, joka pitkän työpäivän jälkeen itkee täydessä junassa ikäväänsä selatessaan kuvia lapsestaan. Oli aika kohdata tosiasiat.

Tajusin kuitenkin, ettei ahdistuneisuuteni ehkä sittenkään johtunut vain siitä, että jouduin yhtäkkiä olemaan erossa lapsestani, vaan mukana oli muutakin. Toki ikävä kuiski taustalla, mutta sen peitti voimakkaampi ääni: muuttunut työpersoonani raivasi tilaa itselleen. Huomasin suhtautuvani työhöni jopa entistä intohimoisemmin ja olin muuttunut suoraviivaisemmaksi ja samaa odotin kollegoiltani, jotka eivät tuntuneet pysyvän vauhdissani perässä. Sen lisäksi, etten halunnut tuhlata aikaa ”turhuuksiin”, halusin saada jotain konkreettista aikaan.

Ymmärsin, ettei muuttumiseni välttämättä ollutkaan huono asia: sain enemmän aikaan ja olemassa olevan aikapaineen vallitessa jouduin väkisinkin priorisoimaan: töiden venyminen vapaa-ajalle ei ollut vaihtoehto – aika lapseni kanssa oli arvokkaampaa. Priorisointikykyjeni parantuessa huomasin muuttuneeni myös ammatillisesti: vuosi hiljaiseloa todellakin nollasi aivoja, mutta hyvällä tapaa. Sain otettua etäisyyttä asioihin ja aiheisiin, jotka olivat jo niin lähellä, ettei niihin voinut enää suhtautua positiivisen kriittisesti: miksi näin tehdään? Huomaan jatkuvasti kyseenalaistavani sekä itseäni että muita – haluan tietää, mikä eri työtehtävien tavoite ja motivaatio niiden takana on, ennen kuin ryhdyn puuhaan. Turhaan en enää yksinkertaisesti halua tehdä asioita – jos vain mahdollista.

Töihin paluu lapsen saamisen jälkeen ensin hajotti minut henkisesti kappaleiksi, mutta myös kokosi takaisin – ei kuitenkaan samaksi kuin olin ollut. Nyt ajattelen, että näillä mennään ja aion nauttia muuttuneesta tavasta matkata työelämässä. Miksi olisinkaan sama tyyppi työelämässä kuin ennen – onhan muutos muillakin elämän osa-alueilla ollut käsin kosketeltavaa.

Lue aiemmin ilmestyneitä Työkyöpeli-blogin kirjoituksia

 

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina