Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhemmat tuijottavat liikaa lasten peliaikoja sen sijaan, että miettisivät, missä lapsen ajatukset ovat. Lapsen aivot ovat addiktiolle herkemmät kuin aikuisen.

Pelaaminen on jatkuva stressitila lapselle, sillä pelatessa kaikki aistit ovat jatkuvasti valppaina. Digitaalisuus ja jatkuva kännykän läsnäolo kuormittavat lasta. Nyt lapsuuttaan elävät sukupolvet kasvavat ympäristössä, jollaista ei ennen ole ollut. Sosiaalinen media ja pelit luovat lapsille vanhempiensa lapsuudesta hyvin erilaisen todellisuuden, joka johtaa lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan toisenlaisiin ihmisiin ja toisenlaisiin ihmissuhteisiin.

— Didipelaaminen ja someriippuvuus muuttavat perusasioita. Mitä se tekee lasten ja nuorten sosiaalisille suhteille, jos ei ole oikeaa kaveeraamista? Ei mietitä, millaisia tyyppejä muut ovat, mistä tykkäävät. Ei puhuta, Jari Sinkkonen sanoo.

Sinkkonen on tavannut lapsia, joilla saattaa olla paljon kavereita, mutta todellisuudessa kaverit ovat netissä ja sosiaalisessa mediassa, eikä lapsi ole koskaan heidän kanssaan kasvokkain.

– Lapsi saattaa saada 2 000 viestiä päivässä. Ei sellaista tarvita. Kyse on tottumuksesta. Kädet hamuavat puhelinta vähän kuin tupakoitsijalla tupakka-askia, Sinkkonen sanoo.

Vanhempien esimerkki

Katse suuntautuu myös vanhempien antamaan esimerkkiin. Sinkkosen mukaan on surkuhupaisaa katsoa julkisissa liikennevälineissä vanhempia pikkulasten kanssa.

– Neljä viidestä vanhemmasta räplää älypuhelintaan ja lapsi istuu rattaissa vieressä.

Digitaalisuus ja pelit ovat tulleet jäädäkseen, sitä on turha kieltää. Ja niissä on hyviäkin puolia. Sinkkonen on nähnyt muun muassa Lastenlinnassa työskennellessään, kuinka vaikeasti vammaiset lapset ovat tietokoneelle päästyään aktivoituneet ja virkistyneet.

Mutta liika on liikaa, ja kohtuus on koetuksella. Millä sitten selviämme sosiaalisen median ja digitaalisuuden tuomasta ähkystä ja kuormituksesta, ja kuinka pidämme lapsemme siinä maailmassa tolkuissaan? Sinkkosen mukaan avain on riittävän monipuolinen keskustelu ja elämän kokonaiskuva.

– Se, kauanko 10-vuotias saa pelata, ei ole relevantti kysymys. Pitää miettiä, kuinka paljon hänellä on muita harrastuksia, osaako hän ottaa rennosti, millainen on hänen persoonansa ja muuttuuko käyttäytyminen esimerkiksi pelaamisen jälkeen, Jari Sinkkonen sanoo.

Tunne lapsesi

Ylikuormituksen määrä lapsella on täysin yksilöllistä. Jokaisen vanhemman täytyy tuntea oma lapsensa. Vaikka lapsi pelaisi vain puoli tuntia viikossa, mutta hänen mielensä askartelee koko ajan pelin parissa ja siinä, milloin hän saa pelata, on syytä pitää kokonaan taukoa.

Sinkkonen muistuttaa vanhempia ikärajojen noudattamisen tarpeellisuudesta.

­ – Jos ostaa lapselleen uuden pelin, on hyvä tietää, millainen se on.

Kaikkien ruutuaikaohjeiden ja sääntöjen keskellä on tärkeää tuntea oma lapsensa: miten hän reagoi eri asioihin ja mikä hänelle on sopiva määrä digitaalisuutta. Yksi addiktion selvä merkki on, jos lasta on vaikea saada pois pelimaailmasta tai hän on ärtynyt sen jälkeen. Vanhemman on keskusteltava lapsen kanssa ja pystyttävä sanomaan, että nyt riittää.

 

Lähde: Suomen Aivosäätiö

Lisää uusi kommentti

To prevent automated spam submissions leave this field empty.