Työkyöpeli

“Kuuluuko?” ja muut maneerit, joita en etäpalavereista jää kaipaamaan

8.7.2020 klo 0:00 Työhyvinvointi

Olihan se alkuun aika järkyttävää. Milloin kenenkin yhteys pätki, puhuttiin sujuvasti toisten päälle, mikki jäi vahingossa mutelle tai päälle kera oudon taustamelun tai muuten vaan käyttäydyttiin kuin ei oltaisi etäpalavereissa kuunaan oltu. Monelle poikkeuskevät aiheutti myös poikkeuksellisen nopean sukelluksen digitaaliseen palaverikulttuuriin, jonka toivon kehittyneen muutamassa kuukaudessa iäksi paremmaksi.

Olen nopea tyyppi: en jaksa vatvomista, vetkuttelua tai muutenkaan turhaa säätöä, vaan kaipaan ripeää toimintaa, päätöksiä ja etenemistä. Ehkä siksi juuri koronakevään ensimmäisten viikkojen etäpalaverirumba tuntui niin kovin uuvuttavalta. Aina jollain oli mute päällä tai esityksen jako ei onnistunut, piti lähteä kesken palaverin pois tai yhteys pätki, agenda oli hukassa. Yhtä kaikki, kaltaiselleni hahmolle etäpalavereiden hitaus, odottelu ja epämääräisyys oli tuskaa.

Toki tilanteeseen vaikutti alkuviikkojen aikana ihmisten käytössä olleet alkuun tökkivät yhteydet, teknologiset taidot ja ihan vaan se, että nyt ensimmäistä kertaa meitäkin oli koko iso porukka linjojen päässä kokoustamassa eikä vaan muutama hassu tapaus. Piti oppia uusi rytmi kokouksiin, jossa kaikki olivat mutella eikä kommentteja juuri liiennyt.

On eri tavalla kuumottavaa ottaa kantaa asioihin kun toisten ilmeitä eikä eleitä näe ja vastauksena voi olla piinaavan pitkältä tuntuva hiljaisuus.

Ei ihme, että alku tökki, enkä usko että olimme ainoat.

Vanhat tavat kuolevat hitaasti

Nyt kuitenkin kun etätyötä on takana yli kolme kuukautta yhtä soittoa, luulisi, että etäpalavereiden käytännöt olisivat jo varsin hyvin selvillä. Silti maneereista on selkeästi hankala päästä eroon - tässäkin aiheessa. Itsekin huomaan edelleen puheenvuoroni alussa huhuilevani, että kuulevathan muut minut, sillä olisihan se noloa huudella tyhjille saleille pitkiä aikoja. Samoin kun tunteet kuumenevat ja kaikilla on yhtäkkiä paljon sanottavaa samaan aikaan, tuntuu, että puheenvuorojen jakeleminen on todellista erotuomarin työtä. Toisena ääripäänä taas on se hiljaisuus, loputon hiljaisuus, jonka joku säälistä sitten katkaisee. 

Mitä tapahtuu, kun palaamme kasvokkain kokoustamiseen? Muuttuiko jokin meissä ja palaverikulttuurissamme iäksi tänä keväänä? Uskon niin. Itse aion ainakin nauttia vuorovaikutuksesta, jossa ilmeillä ja eleillä on jatkuvasti paikkansa kokouksissa: tyhjän kameraruudun taakse ei voikaan piiloutua eli läsnä olisi koitettava olla.

Nimittäin olen itsekin syyllistynyt siihen, etten aidosti ole läsnä etäkokouksissa: teen muita töitä mutella ja toivon, ettei kukaan kysy mitään.

Miksi sitten edes vaivaudun paikalle? Niinpä, tämän päätin korjata kun havahduin puuhiini: jätän kokouksen nyt mieluummin kokonaan väliin, jos en pysty antamaan itsestäni siinä mitään, sillä muuten tuhlaan vaan kaikkien muiden – ja omaa – aikaa.

Mistä huonosta palaverikäytännöstä toivot, että pääsisimme eroon etätyöskentelyn myötä?