Työkyöpeli

Esimiehetöntä euforiaa vai silkkaa heitteille jättöä?

1.4.2019 klo 4:00

Itseohjautuvat tiimit ja esimiehetön organisaatio ovat tämän hetken kuumimpia trendejä työelämässä: valtaa halutaan jakaa ruohonjuuritasolle, jotta sitoutuminen työhön, ketteryys ja tätä kautta yrityksen tuloksetkin paranisivat.

Osaavissa käsissä näin tapahtuukin, mutta osaamattomissa tuloksena voi olla totaalinen heitteille jättö. Ei ihme, että esimiestyö on kriisissä. Ketterä organisaatio kuulostaa ja näyttää tehokkaalta: tuloksia todella saadaan aikaan, eikä kaikki työaika hupene byrokratiaan ja turhiin palavereihin. Ketteryyden ja nopean reagointikyvyn lisäksi organisaatiot haluavat, että työntekijät voivat keskittyä "niihin oikeisiin töihin" eli tekemään tuloksia, eikä paikallaan polkemiseen ja lupien odotteluun, johon jäykkä organisoitumismalli usein on johtanut. Onhan se järkevääkin: kun päätöksiä voidaan tehdä siellä, missä työtäkin tehdään, muuttuu työn luonne ja päätöksiin sitoudutaan herkemmin kun niitä on saanut itse olla tekemässä. Mahdollisuus vaikuttaa omaan työhön on mieletön draiveri.

Onkin hassua ajatella, että vain ylin johto kykenisi jatkuvaan päätöksentekoon: heillä harvoin on mitään kunnon käsitystä siitä, miten yksittäiset työtehtävät kannattaisi toteuttaa tai mitkä työntekoon ja sen järjestämiseen liittyvät muutokset ovat järkeviä. Pelkkiä ylhäältä putoilevia käskyjä noudattavat linjaesimiehet taas joutuvat ikävään rakoon kun tiimiläiset toivovat yhtä ja johto toista. Sanomattakin on selvää, että homma vain monimutkaistuu kun kuvioon lisätään matriisiorganisaatiomalli, jossa linjaesimiesten kokemaa ristitulta aiheuttaa lisäksi sidosryhmäpaine ympäri organisaation. Ja jossain vaiheessa pitäisi ajatella sitä asiakkaankin etua.

Ei ihme, että kriisinpoikasia on ilmassa suunnalla jos toisellakin. Monessa organisaatiossa esimiesten määrää on tiputettu viime vuosina rutkasti ja perinteisen käskyjä jakavan esimiestyön tilalle on tuotu sparraava johtaminen – esimiestyö palveluna. Enää esimiehen tärkein tehtävä ei olekaan saada tiimiläisiään toteuttamaan yksittäisiä tehtäviä vaan sparrata heitä kokonaisuutena kohti parempia tuloksia ja tarjota edellytykset onnistumiselle. Voit kuvitella, että muutos ei kaikilla ja kaikkialla tapahdu aivan kivuttomasti, mutta harvoin mikään iso muutos tapahtuukaan.

Sen sijaan, että puhe on kääntynyt täysin esimiehettömään malliin ja äärimmillään esimiesten merkitys halutaan unohtaa, kannattaisi mielestäni puhua ennemmin siitä, miten itseohjautuvia tiimejä ja yksilöitä johdetaan – sillä molemmat vaativat nimestään huolimatta aktiivista johtamista. Pahimmillaan itseohjautuvuus tulkitaan totaalisena autonomiana eikä kukaan enää mieti kokonaisuutta, jolloin työntekijät ja tiimit jäävät alkuinnostuksen jälkeen helposti ikään kuin heitteille.

Jos organisaatiossa ymmärretään esittää seuraavat kysymykset ennen itseohjautuvuuteen päätä pahkaa ryntäämistä, päästään jo askel oikeaan suuntaan:
- Kuka priorisoi työtehtävät ja -kokonaisuudet ja varmistaa, että tehdään aidosti merkityksellisiä asioita eikä eksytä vahingossa syrjäpoluille liian pitkäksi aikaa?
- Kuka huolehtii, että työntekijät voivat hyvin, ovat motivoituneita työstään ja saavat tukea henkilökohtaiseen kehittymiseensä?

Miten teillä työtä johdetaan – johdetaanko itseohjautuvuutta aktiivisesti vai marssitaanko edelleen täysin esimiehen pillin mukaan, vai jotain muuta?

Paula Narkiniemi
vapaa kirjoittaja
Twitter: @PoolaKristiina