Aloitin uudessa työssä vuoden alussa ja tiedossa luonnollisesti oli, että muutos vie minut ammatillisesti epämukavuusalueelle - tietenkin, uusi työhän on yksi suurimmista yksittäisistä stressin aiheuttajista ihmisen elämässä. Mutta miten pysyä tällä epämukavuusalueella ja miksi?

Yksi syy työpaikan vaihdolleni oli löytää epämukavuusalue uudestaan: vanha työ oli jo niin tuttua ja mahdollisuudet kehittyä haluamillani osa-alueilla alkoivat rajoittua liikaa, joten oli aika siirtyä eteenpäin. Toki haastetta löytää jokaisesta tehtävästä ja työpaikasta jos haluaa, mutta mielestäni työympäristön ja -tehtävien on oltava sellaisia, jotka aktiivisesti vievät epämukavuusalueelle ja oppimaan uutta - ilman, että tätä puolta täytyy etsimällä etsiä. 

Kuten todettua, uusi työ jo itsessään vie epämukavuusalueelle: lähes kaikki on uutta, niin ihmiset kuin työskentelytavat ja toimialakin. Kuitenkin osaamista on vuosien saatossa karttunut sen verran, että alkuun pääsee aina - on paljon itsestä kiinni, kuinka paljon selittää omia pelkojaan sillä, että työpaikka on uusi. Tekeekö vielä kuukausien ja kuukausien jälkeen mieli vedota tietämättömyydessään siihen, että on uusi vai ottaako opikseen ja myöntää puuttellisuutensa? Siinä kohtaa nimittäin tekee valinnan astua uuden työpaikan jo lähtökohtaisesti luomalta epämukavuusalueelta sille epämukavuusalueelle, jolla muutenkin mielestäni pitäisi olla. 

Omassa työssäni yksi motivoivimmista asioista on nimenomaan se osa työtä, jossa en todellakaan 100-prosenttisesti koko ajan tiedä, mitä olen tekemässä eli juurikin se epämukavuusalue, jossa kädet hikoavat ja pelko hiipii mieleen - mitä, jos en osaakaan tätä? Olen tullut siihen tulokseen, että jos puolet ajasta hanskaan työni aiemmin oppimani ja kartuttamani kokemuksen perusteella, voi loppu puolikas mennä sille osa-alueelle, jolla olen vielä epävarma. Eli alueelle, jolla opin jatkuvasti. Mitä pienemmäksi taas rajaan epämukavuusalueeni ja mitä vähemmän sille astun, sitä vähemmän opin ja kehityn. Näin olen järkeillyt oman työni ja ammatillisen kehittymiseni perustan.

Osa tätä oppimisprosessia on hyväksyä ja myöntää itselleen, ettei osaa - ja että se on ok. Jos tavoittelee ”kaiken hanskaamisen tilaa”, ainakin omalla alallani markkinointiviestinnässä tehtävä muuttuu mahdottomaksi kaulaa kuristavaksi hirttosilmukaksi, josta ei pääse rimpuilemalla irti ja joka päinvastoin koko ajan vain kiristyy. Miksi tekisin itselleni niin? Tähän skenaarioon verrattuna epämukavuusalueella hengaileminen - oli se sitten puolet työajasta tai enemmänkin - kuulostaa suorastaan paratiisilta. 

 

Paula Narkiniemi

Vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina