Oli kiire todellista tai ei, kaikilla se on. Tavallista työtä tehdään usein monen mutkan kautta, jotta se vaikuttaisi hienommalta.

Me haluamme olla mahdollisimman hyviä siinä mitä teemme. Olisihan se mahtavaa olla paras. On kuitenkin energianhukkaa pyrkiä saavuttamaan niin subjektiivinen käsite.

Pikajuoksija voi olla maailman nopein, meidän muiden lahjakkuutta ja taitoja mitataan muilla tavoin. Sitä paitsi kukaan ei voi tietää, pinkooko jossain pikkukylässä pikajuoksijaa nopeampi nuorukainen vain nauttien juoksemisesta. Vailla mitään halua kilpailla.

Moni meistä pyrkii silti parhaaseen mahdolliseen tulokseen joka asiassa. Sehän on kunnianhimoa. Se on ammattitaitoa. Se on halua tuntea ylpeyttä omasta työstään. Se on aika usein myös pelkoa.

Perfektionismiin taipuvainen vaatii usein myös muilta mahdottomia. Olemattomiin yksityiskohtiin takertuminen ja niiden viilaaminen usein lähinnä hidastaa asioita, jopa estää niiden loppuun saattamisen. Onnistuakseen on nähtävä iso kuva, priorisoitava ja osattava luopua turhasta.

Jos ollaan nyt ihan rehellisiä, niin aika moni työasia hoituisi pienemmälläkin panostuksella. Homma tulisi hoidettua ja tulos olisi hyvä. Vaikka ihan koko repertuaaria ei aina pistettäisi peliin, pidettäisi palaveria toisensa perään ja stressattaisi niin maan penteleesti. Työkulttuuriin on levinnyt trendi, että täytyy ainakin vaikuttaa ihan älyttömän kiireiseltä. Halutulta ja tärkeältä. Korvaamattomalta.

Jaksaminen vaatii myös keskinkertaisia suorituksia. Tehtäviä, jotka voi hoitaa hiukan rennommin, rutiinilla. Luottaen omaan ammattitaitoon ja järjenkäyttöön. Sitä paitsi se on usein nopeampaakin. Pyörää ei voi joka kerta yrittää keksiä uudestaan. Useimmiten se ei edes onnistu.

On ilmiselvää, että joskus työtä luodaan työn päälle vain muodon vuoksi. Siksi, että neljä ihmistä voi kirjottaa kalenteriinsa ”palaveri”, vaikka briiffaus onnistuisi kahden kesken puhelimitse. On tärkeää oikeuttaa olemassaolonsa kiireisen aikataulun kirkuessa todisteena tärkeydestämme.

Pätkä- ja keikkatyöläisillä sekä freelancereilla paine on usein vielä kovempi. Työ- tai asiakassuhde ei ole edes ohut lanka, se on pikemminkin höyryvana, jota pitää elossa keikkailijan puhdista syntyvä puuskutus. Laadukkaan tuloksen lisäksi työhön kuuluu aina vaikutuksen tekeminen uusiin ihmisiin. Joskus jo napattu keikka on kuin uusi työhaastattelu. Eikä työn tekemiseltä jää aikaa omaa tärkeyttä pönkittäviin palavereihin.

Älkää ymmärtäkö väärin, kyllähän tasainen työnlaatu riittää työelämässä vieläkin oikein hyvin. Pärjäämisen ja tuloshakuisuuden konsensus vain on niin voimakas, että emme tunne että se riittää. Meistä tuntuu, että täytyy tehdä, osata ja yrittää enemmän. Kaikkien tulisi ainakin yrittää olla megamenestyjiä. Se pelkkä tunne riittää aiheuttamaan turhaa painetta.

Ollaksemme myönteisesti työpaikkojemme toimintaan vaikuttavia tekijöitä, tarvitsemme myös muita ominaisuuksia kuin nappisuoritukset ja tehokkuuden. Jatkuvuus ja jaksaminen palkitsevat pidemmän päälle kaikki asianosaiset.

Meidän täytyy muistaa, kuinka kauaskantoisia arvoja ovat empatia ja lämmin vuorovaikutus, motivointi, arvostus, lojaalius puolin ja toisin. Kollegan auttaminen oman kiireen kustannuksella on työkulttuurille hyödyllisempää kuin selän kääntäminen.

Sitä minä vain sanon, että paineen ja kiireentunnun puute voisi vaikka synnyttää parempia tuloksia ja hyvinvoivia työntekijöitä.

 

 

 

Lisää uusi kommentti