Suhtautuminen työhön ja työskentelyyn voi muuttua elämäntilanteiden mukaan, vaikka perusluonteemme pysyykin samana.

Parikymppisenä halusin työstäni lähinnä palkan. Elämä kuului muualle, laskin minuutteja vapaa-ajan alkuun.

Luonteeni olen tosin aina ollut perinteinen suomalainen, pingottava perfektionisti. Työt hoituivat nuorenakin yleensä kunnialla, mutta ylimääräiseen panostukseen ei ollut aikaa. Tosin alakaan ei ollut ominta.

Kun pääsin kiinni työhön, joka oli enemmän minua ja vakiinnuin parisuhteeseen, nousi työmotivaatio liukkaasti. Elämä odotti kiltisti kotona, töistä ei ollut erityinen hoppu pitämään hauskaa. Panostin, opiskelin, ahersin ja angstailin. Otin paineita ja ylisuoritin.

En ole ikinä ollut urakeskeinen tai erityisen kunnianhimoinen työpersoona, mutta haluan tehdä työni erityisen hyvin. Osata sen juurta jaksain. Tällä tyylillä freelancer-työt ovat aina poikineet uusia, ja se lienee välttämättömyys alalla pärjäämiseen.

Energisin, työteliäin ja kunnianhimoisin kauteni oli ehdottomasti kolmenkympin hujakoilla. Töitä ja tarmoa riitti, hulluttelin jopa sivuprojekteilla kuten käsikirjoitusten kirjoittamisella. Asiakkaita tunki ovista ja ikkunoista, ja tein aiheesta riippumatta kaiken, mitä tilattiin. Jos omat menot tulivat kauniina kesäpäivänä töiden tielle, hoidin hommat mukisematta illalla tai viikonloppuna.

Kolmekympin puolivälin jälkeen elämään tupsahti lapsi. Eikä mikään ole ollut ennallaan. Ei edes työssä, vaikka perhe-elämä ei konkreettisesti sinne asti ylläkään.

Kun pääsin äitiysloman jälkeen takaisin kiinni töihin, olin innoissani. Tykkään työstäni ja leikkipuistossa lorviessani olin jo odottanut hommiin pääsyä. Sain lyhyillä osapäivätunneillani aikaan valtavasti. Vaikka vauvavuosi oli ollut väsyttävä, en haaveillut työmielessä mistään muusta, en uusista urista, en downshiftauksesta. Halusin vain tehdä töitä. Elättää perheeni ja saada perhe-elämälle hiukan vastapainoa.

Nyt neljänkympin kynnyksellä, päiväkotilaisen äitinä, huomaan, että ikä ja perhe-elämä vaikuttavat minuun väkisinkin. Väsyn helpommin kuin ennen. Energiaa on usein joko lapselle tai työlle, ei aina tasaisesti molemmille.

Pidän edelleen työstäni, mutta huomaan olevani jatkuvasti itsekkäämpi tekemiseni suhteen. Pidän viikonloput lähes ehdottomasti vapaina, enkä buukkaa väen väkisin lisähommia, kun koen oloni uupuneeksi. En yksinkertaisesti kykene olemaan niin pedantti kuin kuusi tai kymmenen vuotta sitten. Aivoni prosessoivat liikaa liian vähällä ajalla.

Karsin menojani esimerkiksi palavereista ja varailen keikkahommia paljon varovaisemmin.

Olen huomannut, että elämässä on aikoja, jolloin paukut on säästettävä perheelle. Teen jopa mielummin liian vähän kuin liian paljon, etten vain löytäisi itseäni pulasta. Lapsesta ei saa lomaa ja hänen kasvatuksensa, sairastelunsa, uhmansa ja kasvukautensa ovat minun ykkösprioriteettini.

Huomaan haaveilevani hassuista jutuista; itseni elättämisestä harrastuksellani, ”tilkkutäkkitöistä” eli pienistä työnpalasista siitä ja tästä, luovuudesta tehokkuuden sijaan. Haluaisin tehdä enemmän omaa juttuani, omien arvojeni mukaisesti. Ennen tärkeämpää oli hankkia kannuksia ”yleisesti” arvostetuimmissa asioissa.

Tämän vuoksi freelancer-työ sopii minulle. Voin himmailla tarvittaessa, putoamatta kokonaan kelkasta.

 

 

Lisää uusi kommentti