Virheiden pelolla on tarkoituksensa, mutta niitä on opittava myös käsittelemään.

Kammoan virheitä ja epäonnistumista ahdistukseen saakka. Jos innostun työprojektista ja kaikki sujuu hienosti, alkaa mieleen hiipiä huoli ja haavoittuva tunne, että mikähän kohta kosahtaa. Pelkään virheiden ja mokien aiheuttamaa häpeää, konfliktia ja huonouden tunnetta ihan tosissani.

Me Naiset -lehdestä lukemani juttu toimitusjohtaja Tanja Ylikankaasta herätti minussa puhdasta kauhua. Ylikangas oli epähuomiossa lähettänyt sähköpostin väärälle henkilölle ja paljastanut siten markkinointisalaisuuksia kilpailijalle. Klassinen viesti väärälle vastaanottajalle -virhe.

Puolisoni lähetti aikoinaan pomoaan haukkuvan viestin vahingossa suoraan pomolleen. Itse olisin todennäköisesti murentunut pieniksi palasiksi ja haihtunut sen jälkeen ilmaan itsevihan voimasta. Puolisoni ja pomonsa ovat nykyään läheisiä sekä työssä että vapaa-ajalla.

En ole koskaan tehnyt työelämässä vastaavan luokan mokaa ja silti tykkään rypeä niissä pienemmissäkin pitkän aikaa.

Mokien käsittelyä

Saan inhottavat väreet selkärankaan pelkästään hiukan tylysti muotoillusta sähköpostista. Ikä on tuonut jonkin verran varmuutta ja nykyään sentään erotan, milloin itse olen ollut väärässä ja milloin syy ei ole ollut minussa. Nuorempana kasasin valikoimatta kaiken omille harteilleni.

Kivikova fakta on, että mokat on opittava myöntämään ja käsittelemään. Ne täytyy tunnustaa, hoitaa parhansa mukaan alta pois, ottaa oppinsa ja siirtää historiaan.

Uskon silti, että meitä itsensäruoskijoita on nöyrissä suomalaisissa paljon. Tietynlaisella huolestuneisuudella ja varovaisuudella on toki tarkoituksensa koko ihmiskunnan kehityksessä.

Me Naisten jutussa psykologi Tuija Matikka muistuttaa, että olemme huolestuneen savanniapinan jälkeläisiä. Ja olemme vielä täällä, koska ne huolettomimmat ehtivät kuolla.

”Reagoimme virheisiiin voimakkaasti, koska ne saattoivat aikoinaan olla fataaleja.”

Matikka toteaa myös, että tutkimusten mukaan psykopaatit eivät tunne lainkaan ahdistusta mokistaan.

Toki tällainen omissa mokissa vellominen on tyypillisesti pehmeäluontoisen ihmisen merkki. Myötätunnon tunteet maustavat soppaa, kun murehdin vielä miten paljon vaivaa tai lisätyötä olen aiheuttanut jollekin toiselle.

Uskon, että yksinyrittäjänä/freelancerina kokemani tunteet saattavat olla yleisiä. Ei ole työtovereita, joilta peilata hyväksyntää ja saada perspektiiviä. Ei tule nähtyä muiden virheitä ja inhimillisyyttä työasioissa.

Kaikki tekevät virheitä

On hämmästyttävän vaikea muistaa, että muutkin tekevät virheitä. Aika harva ihminen varmaan kirjoittelee muistiin muiden mokia ja muodostaa koko käsityksensä heistä siitä lähtien niiden perusteella.

Hassuinta on, että en minäkään ota itseeni muiden virheistä. En vaikka ne aiheuttaisivat lisähommaa tai hankaluuksia minulle. Miksi pidän omia mokiani vakavampina kuin muiden?

Olen huomannut myös fyysisten asioiden vaikuttavan tähän ylireagoimiseen. Jos työskentelen innolla projektin parissa, soittelen ihmisille ja viuhdon ympäriinsä, saatan huomaamatta hengitellä pinnallisesti ja skipata aterin jos toisenkin. Olo on valmiiksi ylivirittynyt ja etenen jo pelkillä energiavarastoilla. Niinpä pienikin vastoinkäyminen iskee kuin ydinräjähdys.

Me opimme virheistämme. Ne ovat hyödyllisiä, vaikkakin kirpaisevat luunapin lailla. Viisas esimieskin tietää, että oikein ison mokan jälkeen työntekijä on saanut aimo annoksen korvaamatonta kokemusta ja oppia vastaisuuden varalle.

Joskus itsensätyöllistäjänä on kaikkein haastavinta olla se viisas esimies.

 

Voitolla työhön -blogin kirjoittaja on vaihtelevissa keikkatöissä kannuksensa ansainnut ja kirjoittamisesta virtaa imevä ikuinen pätkätyöläinen.

 

 

 

 

Lisää uusi kommentti