Kiire piinaa nykyään kaikkia. Sillä ei kuitenkaan kannata kerskua, sillä se kertoo ajanhallinnan puutteista, ei niinkään tehoista.

Olin juuri pikkujouluissa. Kemut olivat kivat ja oli ilo nähdä iso kasa kollegoita mukavissa merkeissä. Suunnilleen puolet porukasta oli itsensätyöllistäjiä ja puolet kuukausipalkkalaisia.

Pitkän kaavan mukaan nautitun illallisen jälkeen kyseltiin taksikyytiläisiä jatkoille. Freelancereista yksi lähti jatkoille, vakkarityypeistä kaikki. Muut friikut lähtivät umpiväsyneinä kotiin lepäämään, osa vielä valmistautumaan seuraavan päivän, pyhäpäivän, työhön.

Itselläni ei ole niin paljon töitä, että voisin sanoa kärsiväni varsinaisesta ajanpuutteen aiheuttamasta kiireestä usein. Silti olen kiireinen vähän väliä. Tämä on täysin ajanhallinnan ongelma. Luon itse oman kiireeni kuhnailemalla, arvioimalla ajankäyttöni väärin ja yleisesti hötkyilemällä sinne tänne.

Tunnen myös ihmisiä, joilla on oikea kiire. Usein he ovat itsensätyöllistäjiä, joilla on todella niin paljon työtä, asiakastapaamisia ja hoidettavia asioita, että he kiitävät päivän alusta loppuun kuin pikakelauksella.

Tunnen vielä enemmän ihmisiä, jotka kertovat kuinka kova kiire heillä on. Sitten näen kuvia lounaista ja kahvitteluista, vessaselfieitä, saliselfieitä, lenkkiselfieitä – kokonaisen valokuva-albumin verran puuhaa, joka ei välttämättä mahdu konkreettisesti kiireisen ihmisen iltapäivään. Miksi sitä kiirettä pitää kuuluttaa koko ajan? Siitä on tullut menestyksen merkki.

Nykykulttuurissa on noloa myöntää ettei ole kiire. Juu, oikein hyvin ehdin hoitaa päivän työt ja jäi aikaa vielä vähän unelmoida ja tallustella lumisateessa suu auki. Hitto mikä luuseri ja epäonnistuja. Oikea turha taivaanrannanmaalari. Hankkisi lisää hommia.

Pointti ei nyt ole kilpailla itse kunkin kiireestä tai sen tunnusta. Kiire on usein mielikuva, itse aiheutettua, jopa tapa saada itsensä tai oma tekemisensä tuntumaan tärkeältä. Kiire ei kuitenkaan viittaa tehokkuuteen, vaan päinvastoin, ongelmaan organisoinnissa. Ja oli se todellista tai ei, se tarttuu.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen pölpötellyt ystävän kanssa rauhalliseseti puhelimessa siihen saakka, kun hän on todennut, että nyt tuli kiire. On vielä sitä ja tätä tehtävää, nyt täytyy lopettaa. Sillä sekunnilla muistan itsekin kaikki tekemättömät hommat ja ne vyöryvät päälle kuin kasa tiiliä. Vaikka niitä ei melkein ollut edes olemassa minuutti sitten.

Töissä kiire tarttuu konkreettisemmin. Olen itse hyvissä ajoin projektini kanssa ja odotan enää paria varmennusta työtoverilta tai asiakkaalta. Aika kuluu ja kiire alkaa unenpöpperöisesti nostaa päätään. Eipä aikaakaan, kun kylven jo tuskanhiessä, koska joku toinen ei saa hommia tehtyä ajallaan. Toisen aiheuttama kiire on kiireistä kamalin.

Jos kiire syö terän kaikesta tekemisestä, on ehkä aika priorisoida elämää ja karsia löysät veks.

 

Voitolla työhön -blogin kirjoittaja on vaihtelevissa keikkatöissä kannuksensa ansainnut ja kirjoittamisesta virtaa imevä ikuinen pätkätyöläinen.

Lisää uusi kommentti