Kaikkien muiden vaatimusten muassa työssä tulisi monen mielestä olla ”sopivan tai oikean näköinen”.

Meillä on nykyään loputtomasti mahdollisuuksia näyttää, miltä haluamme. Sukupuolta ei voi päätellä ulkonäöstä, lävistykset eivät ole masokistin tunnusmerkki eivätkä tatuoinnit pelkästään merimiesten tai ex-vankien muistoja. Jopa tyylileideillä Caroline Kennedyllä ja Helen Mirrenillä on ihossaan ikuiset leimat.

Kun suosittu aikakauslehti teki taannoin kyselyn siitä, kuinka ihmiset suhtautuvat ravintolahenkilöstön tatuointeihin, oli suhtautuminen melko nuivaa. 60% vastanneista oli täysin tai melko samaa mieltä siitä, että kokkien ja tarjoilijoiden näkyvät tatuoinnit ja lävistykset heikentävät asiakkaiden ruokahalua.

Erityisesti 50 vuotta täyttäneet ja miehet suhtautuvat kielteisesti ravintolahenkilökunnan näkyviin ihokoristuksiin, mutta nuoremmistakin yli 40 prosenttia ja naisista yli 50 prosenttia suhtautuu asiaan kielteisesti. Vastaajat olivat 20+ -vuotiaita. Kyselyyn vastasi Suomessa 1896 henkilöä, jotka poimittiin lehden asiakasrekisteristä, johon kuuluu noin 150 000 suomalaista.

Vastaus ei sinänsä yllättänyt ainakaan minua suuresti. Kyselystä käy ilmi sukupolvien suhtautumiserot kehonmuokkaukseen ja sen arkisuuteen/erikoisuuteen. Itselläni ei tatuointeja ole, mutta en näe niissä mitään ällöttävää tai tuomittavaa. Suhtaudun niihin ulkonäkömuutoksina aivan kuin hiustenvärjäykseen ja rakennekynsiinkin. Suurimmalla osalla tuttavapiiristäni ja lähimmäisistäni on tatuointi.

Tässäkin aiheessa toimii tietynlainen kaksinaismoralismi; korvakorut ovat yleisesti hyväksytyt, mutta jos lävistys onkin huulessa, se on paheksutumpi. Ja faktahan on, että sieltä rakennekynsien tai sormuksen alta pöpöt löytävät tiensä ruokaasi paljon kätevämmin kuin tarjoilijan tatuoinnista. Tarjoilija ei ole suorassa kontaktissa ruokaan missään vaiheessa, joten en näe tässä ongelmaa.

Täytyy myöntää, että itsellänikin on yksi ongelma ravintolahenkilökunnan suhteen – likaisuus. Jos ravintolatyöntekijällä on selkeästi likaiset hampaat tai rasvaiset hiukset, menetän väkisinkin osan ruokahalustani. Enkä todellakaan halua edes ajatella, peseekö tämä henkilö kätensä vessassa käytyään. Tämä on jo ihan todellinen hygieniaongelma.

Ulkonäköihanteet ovat muutenkin muuttuneet huomattavasti siitä, kun esimerkiksi itse olin parikymppinen. Silloin kommentit kuten: ”Sulla on valtava perä!” tai ”Sun tarakaltahan vois tarjoilla teetä!” olivat loukkauksia. Nykyään ne on (useimmiten) tarkoitettu kehuksi.

Normista eroava ulkonäkö ei enää kerro ihmisestä mitään. Silti moni yrittää edelleen lukea siitä jotain. Esimerkiksi siilitukkainen nainen voi edustaa mitä tahansa seksuaalisuutta, eikä hän välttämättä ole nainen lainkaan. Harmaahiuksisen ei tarvitse olla eläkeläinen, itse asiassa hän voi olla vaikka 15-vuotias. Ja kuten olemme mediassa viime aikoina huomanneet, kaikki sulkapäähineitä käyttävät eivät ole Amerikan alkuperäiskansojen edustajia.

Ilmiselvä hipsterikään ei välttämättä ole hipsteri, vaan nutturapäinen, partaansa hoitava, pillifarkkuja käyttävä ja moottoripyörätoimintaa harrastava rakennusmestari. Heitä siinä sitten jotain raakaruokaläppää, kun toinen ei erota lehtikaalia merilevästä. Kyllä, puolisoni joutuu usein tähän tilanteeseen.

Yksi erityisen vaikea tehtävä on tummahiuksisen ja -ihoisen henkilön kansalaisuuden arvaaminen. Hyvä uutinen on, että siihen ei ole tarvettakaan. Kaikkien palveluammatissa olevien henkilöiden kanssa voi aloittaa keskustelun suomeksi. Kielipäätä kannattaa alkaa kaivella vasta, jos kotimaisella ei saa vastakaikua.

Maailmamme on yhä monipuolisempi ja värikkäämpi. Hiljalleen me irtaudumme perinteisistä normeista, emmekä voi enää lainkaan mukaan vaatia työntekijältä muuta kuin hygieniavaatimusten noudattamista.

Fyysinen itseilmaisu on tärkeä osa henkistä hyvinvointia ja kynnyksen tulisi olla korkea sen kieltämiseen.

 

Lisää uusi kommentti