Ammatillinen jutustelu sujuu toisilta kuin vettä vaan ja joiltain ei sitten millään.

Small talk eli pintapuolinen kuulumisten vaihtelu ja niiden näiden jutustelu kuuluu jossain määrin useimpien työnkuvaan.

Erityisesti sitä harrastavat henkilöt, jotka tapaavat kollegoita tai asiakkaita satunnaisesti erilaisissa tilaisuuksissa. Freelancerit, yrittäjät ja keikkailijat ovat usein small talkin -mestareita. Tai kuten minä, inhoavat sitä syvästi.

Pinnallisen jutustelun tarkoitus on vaihtaa kuulumisia ja usein myös udella toisen työtilanteesta. Sanavaihdon oletetaan sujuvan kohteliaasti ja toiselle epämukavaa oloa aiheuttamatta.

Niinpä esimerkiksi ”mitä kuuluu?” -kysymykseen ei voi vastata totuudenmukaisesti, ellei kaikki oikeasti ole tosi hyvin. Tai ellei toinen ihan aidosti halua tietää vastausta. Satunnaisille tuttaville ei huvita eikä ehkä kannatakaan kertoa, että kissa kuoli, työt ovat vähentyneet, välit puolisoon ovat viilenemässä ja kilpirauhanenkin kenkkuilee.

Tuntuu loputtoman teennäiseltä ja valheelliselta sanoa, että hyvää kuuluu, kun ei kuulu. Mikä pointti sitä vointia on sitten edes kysyä?

Olen sitä tyyppiä, jolta sammakot vain sinkoavat suusta, paljastan liikaa henkilökohtaisia asioita, takeltelen sanoissani ja vauhtiin päästyäni papatan kuin konekivääri vaahto suupielistä roiskuen.

Mitä vieraammaksi tai epämukavammaksi tunnen itseni henkilön seurassa, sitä pahemman verbaalioksennuksen tuotan. Niinpä vaikutan varmasti usein täysin kajahtaneelta tai erittäin tylyltä, kun vaahtoamisen sijaan vaihdan vain pari sanaa ja poistun vaivihkaa takavasemmalle.

Ja joka kerta kun alan hölistä säästä tai saapuvasta viikonlopusta, haluaisin läimäistä itseäni.

Small talkin on tarkoitus olla kepeää, ystävällistä ja hauskaa. Se on sosiaalinen liukaste, joka parhaimmillaan vahvistaa tai luo suhteita. Kuplivalta, energiseltä ja supersosiaaliselta ihmiseltä se luonnistuu hienosti. Sanotaankin, että erityisesti introvertit kokevat small talkin usein feikiksi, latteaksi, liian ennustettavaksi ja tylsäksi.

En ole totaalinen sosiaalinen hylkiö, viihdyn oikein hyvin tietyn tyyppisten ihmisten seurassa. Sellaisten teeskentelemättömien, suoraan puhuvien, jotka kertovat myös niitä ei niin hohdokkaita juttuja ihan rehellisesti ja kulisseja rakentelematta.

On uskomattoman virkistävää tavata uusi ihminen, joka yllättää keskustelussa olemalla aito, huumorintajuinen ja joka vapautuneesti murskaa small talkin kalkkeutuneita sääntöjä.

 

Voitolla työhön -blogin kirjoittaja on vaihtelevissa keikkatöissä kannuksensa ansainnut ja kirjoittamisesta virtaa imevä ikuinen pätkätyöläinen.

Lisää uusi kommentti