Meillä on teknologian ja tiedon lisääntymisen myötä mahdollisuus ja tarve kontrolloida kaikkia elämämme osa-alueita. Ja sitä me tosiaan teemme. Loputtomasti.

Nykyihmisellä pitää olla pakka kasassa ja ohjat tiukasti omissa lapasissa. Me määrittelemme, miltä tuoksumme, näytämme, paljonko painamme, mitä syömme, miten asumme, kenen kanssa pariudumme, pariudummeko ollenkaan, rakennammeko perheen tai luommeko uraa.

Me emme enää saa lapsia, me teemme niitä. Me haluamme päättää, missä ja miten muut ihmiset liikkuvat maailmalla. Me päätimme tuhota ilmakehän ja ympäristön, ja nyt me yritämme päättää, kuinka korjata aiheuttamaamme tuhoa.

Kodin tulee olla tuollainen, lapsen tällainen ja mielikuvan minusta oikeanlainen. Helvetti on irti ja terapia kutsuu, jos jokin osa-alue ei suju oman mind mapin mukaisesti.

Loppujen lopuksi aika harva meistä kulkee (vapaaehtoisesti) virran mukana. Vaikka reitti kulkisi vastavirtaan, me luovimme väen vängällä haluamaamme suuntaan aina koulutuksesta, parisuhteesta ja asuinpaikastamme lähtien. Kun olemme saaneet, mitä halusimme, me haluamme jotain muuta.

Ongelmalliseksi tämä käy varsinkin, kun ulotamme kontrollimme muihin. Ja niinhän me usein teemme. Jotta minä voin tehdä, olla ja elää niin kuin haluan, täytyy muiden ihmisten toimia tietyllä tapaa.

Ärsyynnymme ja ahdistumme, kun työtoverin tavat eivät sovi omaan pirtaamme tai puolison tärkeysjärjestys onkin päinvastainen kun omamme. Kun lapsi ei aivan mukaudu omassa mielessämme olevaan muottiin tai käyttäydy kasvatusoppaiden mukaisesti, googlaamme ”loistavaa lapsiterapeuttia” tai haemme vähintään vertaistukea Facebookin ryhmistä.

Kaikki mielestämme menestykseen viittaava pohjautuu lopulta kontrolliin, johtamiseen ja hallintaan; uralla eteneminen, teknologian taitaminen, jopa perheen perustaminen. Sillä perhe-elämähän olisi onnea vain, jos lapset vain tottelisivat vanhempiaan, vai mitä?

Elämme harhassa, että elämä on suunniteltavissa, jopa hallittavissa. Hajoamme herkästi palasiksi, kun väistämättä huomaamme, että näin ei ole.

Media, eritoten sosiaalinen media aivopesee meitä jatkuvasti tavoittelemaan tätä ”jumaluuden” tilaa; löydä veriryhmääsi ja geeniperimääsi tukeva ruokavalio, valitse juuri omalle pepunmuodollesi sopiva jumppa, näytä vähintään kymmenen vuotta ikäistäsi nuoremmalta, älä tyydy tylsään työhön ja mitä ikinä teetkin, älä rakastu kehenkään, joka ei täytä toivelistasi vaatimuksia. Jos kuitenkin satut rakastumaan reppanaan tai renttuun, muuta hänet välittömästi mieleiseksesi.

Virheet, yllättävät käänteet ja inhimillisyys ovat katastrofeja. Emme näe odottamattomissa tilanteissa mahdollisuuksia, vaan kaaosta ja kauhua. Välttelemme elintavoillamme sairauksia ja ikääntymistä. Moni söisi pelkkää luonnontilaiselta saarelta kerättyä pölyä, jos voisi olla varma, ettei sekin ole karsinogeenistä.

Suoritamme, harrastamme, kehitämme, googlaamme uusimpia trendiruokia ja supersotilaiden treeniohjeita, jotta... Jotta mitä? Jotta voimme ikiliikkua stressikäyrät sojottaen, ikuisesti kapoisina ja siloisina kuin ylikehittyneet, trikoisiin survotut sauvasirkat?

Kontrollintarve perustuu menetyksen pelkoon. Mitä minä kontrollista luopumisella voisin menettää; järjestyksen, täydellisyyden (illuusion), kasvoni? Entä mitä siitä luopumisella voisin voittaa; rauhaa, energiaa, luovuutta, ymmärrystä, jopa vapautta?

Oletteko koskaan menneet suoraan päiväkotireissulta mäkkäriin ja leffaan tai HopLopiin? Oletko aloittanut täysin hyödyttömän harrastuksen, vain koska se on niin hauskaa? Oletko pyytänyt ystävää viinille, vaikka kämppä on kaaoksessa ja puoliso pitää mykkäkoulua sohvalla? Oletko kellunut selälläsi veden kannattelemana ja silmät suljettuina tai huutanut metsässä suoraa huutoa?

Hyvä uutinen on se, että luopuessamme liiasta kontrollista, luovumme oikeastaan vain hallinnan mielikuvasta. Universumi tekee, mitä tahtoo ja me kuljemme kyydissä. Kulku vain on keveämpää, kun ei kanna vastuuta ihan kaikesta.

 

 

 

 

Lisää uusi kommentti