Elämme maailmassa, jossa työtätekeväkin voi olla varaton. Rahahuolet eivät katso ammattia. Ei kannata olettaa, että kollegallakin on varaa kaikkeen.

Samaa työtä tekevillä voi olla aivan erilaiset tulot. Tämä pätee erityisesti keikka- ja freelancertöihin. Palkka voi olla prikulleen sama, mutta työtunnit eri planeetoilta. Palkka voi olla jopa korkeampi mutta pakolliset menot elämäntilanteesta johtuen voivat olla vielä hurjemmat.

Oli syy mikä tahansa, kollegoista toinen voi olla hyvin toimeentuleva ja toinen juuri ja juuri pinnan yllä pysyvä.

Vaikka en todellakaan peittele asiaa, omat kollegani eivät ymmärrä lainkaan, että minulla ei ole varaa oikeastaan mihinkään. Tämä kommunikaatiokatkos ilmenee jatkuvasti jopa loukkaavina kommentteina. Asenne on usein myös tyyliä ”oma vika, mitäs et tee tarpeeksi töitä.”

Eritoten näin kesäaikaan saamme seurata Facebookista ja Instagramista toinen toistaan upeampia lomaotoksia. Varatonta toki tämäkin jo kirpaisee. Kesäfiiliksen kuitenkin kruunaa joka ikisen työtutun kanssa läpi käytävä: ”Mihis te matkustatte tänä kesänä?” ”Missäs teidän mökki on?”

Terveysongelmien kanssa taistelevan on harvinaisen turhauttavaa vastaanottaa terveydenhoito-ohjeita varakkaammilta. Juu, jokavuotinen vuosihuolto hammaslääkäreineen, verikokeineen, luomitarkastuksineen, kiropraktikkoineen ja gynekologeineen on tosi mahtava ajatus. Jos siis voisin käyttää omaan huoltooni neljän kuukauden ruokarahat.

Kun ihminen sitten manailee epätoivoisena julkisen terveydenhuollon ongelmista ja kohtaamistaan umpikujista, ei kannata ehdottaa yksityistä lääkäriasemaa. Harva meistä oikeasti pihiyttään tai huvikseen terveydellään leikkii.

Kun lapseni oli vauvaikäinen, kävin kollegan kanssa pitkän keskustelun au-pairien kätevyydestä. Olin lopenuupuut refluksivauvan äiti ja työtoveri suositteli innoissaan tuttavallaan ollutta au-pairia. Ihastuttava idea.

Hermoni meinasi kärähtää vasta siinä vaiheessa, kun avulias aatu ei kolmannellakaan selityskerralla ymmärtänut, ettemme voi ottaa au-pairia kaksioon. Siis kahden huoneen asuntoon. Samalla kun itse kärvisteli minimi vanhempainrahalla.

Minä olen täysin rahasta puhumisen kannalla. Saamme palkanmaksuun tasa-arvoisuutta, kun olemme kaikki samalla kartalla. Freelancereiden keskuudessakin on todella tervettä vaihtaa välillä palkkiokuulumiset, niin tiedämme, ovatko hinnoittelut ajan tasalla.

Kuuluu elämään, että joku tienaa enemmän ja toinen vähemmän. Yksi pystyy paahtamaan kellon ympäri, toisen paukut riittävät vähempään. Se mitä en kestä, on oletus, että kaikilla on varaa kaikkeen. Sokeus omille etuoikeuksille. Välinpitämättömyys rahan arvolle.

Jos minä sanon, että minulla ei ole varaa erityisemmin lomailla tänä kesänä, en tarkoita, että matkaamme Kroatian sijaan vuokramökille. Tarkoitan, että lintsireissu voi kaataa meidät konkurssiin.

Kaikkihan on suhteellista, mutta kuuluu sydämen sivistykseen ottaa onkeensa, jos kaveri sanoo, että rahaa ei ole.

Ymmärrän, että etuoikeutettu ihminen ei aina heti tajua, kuinka saman alan ihmisellä ei voi olla varaa edes pikkiriikkiseen lomamatkaan tai lääkärikäyntiin. Ikävä kyllä tällainen ymmärtämättömyys antaa joskus naiivin, jopa kuplasssa kelluvan kuvan.

Nykyään on kovin suosittua valittaa, kuinka rahat eivät riitä ”mihinkään”. Ja näkökulmasta riippuen, niinhän se on. Joku joutuu miettimään, ostaako kaupasta leivän vai maidon ja toinen joutuu tinkimään avoautosta perusmalliin.

Sovitaanko kuitenkin, että jätetään edes se tiukasta budjetista valittaminen meille, jotka lomailemme kiltisti kotikaupungissamme makkarapaketin ja keppanapullon kera.

 

 

 

 

Lisää uusi kommentti