Keikkahommien ehdottomasti parhaita puolia on ihmisiin tutustuminen. Kohtaamme päivittäin keikkailijoita, ja joskus se on paras kohta koko päivässä.

Tämä vuodenaika on kuin pitkä musta tunneli. Siltä minusta joskus tuntuu, kun pusken räntää, viimaa, vettä tai lunta vasten rattaiden kanssa päivittäisellä parin kilometrin päiväkotireissullani. Sitten saapastelen saman reitin takaisin kotitoimistooni. Iltapäivällä suoritan saman edestakaisen lenkin uudelleen.

Välillä meinaa epätoivo vallata ja maailma tuntuu mustalta, kylmältä ja märältä. Joulu on tämän vuodenajan valopilkku, mutta siihenkin liittyy roppakaupalla stressiä ja uupumusta.

Päiväkodin opettaja tuskaili, että heillä taitaa olla koko konkaronkka uhmassa yksivuotiaista eskarilaisiin. Voipi olla, tosin saattavat tenavatkin olla vain tupsupipojaan täynnä näitä kelejä ja pimeyttä.

Kun taas eräänä oikein märkänä ja pimeänä aamuna saavuimme päiväkodille, lapsen silmät revähtivät auki kuin animehahmolla. Hänen kaikkien aikojen suosikkihoitotätinsä oli tullut tuuraamaan. Asiasta tekee erikoisen se, että tämä alle kolmevuotias oli viimeksi nähnyt hoitajan päälle puoli vuotta sitten. Nainen on kuitenkin tehnyt niin lähtemättömän vaikutuksen, että poika posket punehtuen aloitti ripsien räpsytyksen heti alkujärkytyksestä selvittyään. Hoitotätikin vaikutti aidosti iloiselta nähdessään tenavan jälleen. Päivästä tuli kirkas ja kiva, vaikka sää pysyikin kurjana.

Samallaisella viikolla työskentelin tapani mukaan kotona, kun ovelle koputettiin. Lähettihän se siellä ja vielä vanhalta osoitteeltani tulossa. Miekkonen puhui englantia ja jotenkin, en todellakaan tajua miten, vaihtelimme siinä ovenpielessä vielä kaksikymmentä minuuttia myöhemmin kalkkunanvalmistusreseptejä.

Joidenkin ihmisten kanssa klikkaa saman tien. Juttu luistaa kuin maatuva lehti ja uutta tarinaa vain vyöryy edellisen päälle. Koen melko harvoin tämän ”suustani kiinni” -ilmiön, mutta tässä se toteutui oppikirjamaisesti. Tiedän nyt muun muassa, missä tämä lähetti asuu, keitä hänen perheesensä kuuluu, mitä heillä syödään jouluna ja miksi postin pakettiautomaatit joskus takkuavat.

Tiedän myös, että kyseinen herra on koulutukseltaan IT-ammattilainen, joka ei ole löytänyt erikoisalaansa vastaavia töitä Suomesta. Niinpä hän jakaa postia. Hänen vaimonsa taas on teatterialalla mutta alansa töiden ollessa vähissä toimii vartijana. Heistä tuli heti silmissäni todellisia työn sankareita.

He asuvat arvostetulla alueella Helsingissä. Ja he todennäköisesti jatkavat siellä asumista, sillä vaikka työelämä ei aina palvele heitä heidän toiveidensa mukaisesti, he mukautuvat. He tekevät hetken aikaa sitä, mikä ei ole sydäntä lähinnä, jotta pärjäävät tässä maailmassa. Ja uskon, että tuolla asenteella he pärjäävät aina.

Kiehtovat ja inspiroivat ihmiset toimivat valona ja lämpönä tässä synkässä, kylmässä kaudessa.

 

 

 

 

Lisää uusi kommentti