Työelämä ei odota ketään. Kaikkien on liikuttava eteenpäin, mutta onko itsensä alleviivaaminen jo kokonaan toinen työ?

Joskus sitä vain jämähtää paikalleen ammatillisesti. Turvallinen perusarkihan on usein parasta aikaa elämässä. Nykyajan työkulttuuri vain toimii usein niin, että jos on kauan paikallaan, huomaakin äkkiä jäävänsä jälkeen, kun muut porhaltavat ohi.

Turvallisuudentunteeseen ei voi jäädä laput silmillä lillumaan. Jos ei kehitä itseään, osaamistaan, pyri parempaan ja tartu tilaisuuksiin, alkavat hommat, erityisesti yrityspohjaisessa ja freelancer-työssä, käydä vähiin.

Ajat, jolloin työ oli työtä ja täysin erillään persoonasta ja muusta elämästä, alkavat olla ohi. Joissain ammateissa on edelleen helpompaa karistaa hommat harteiltaan työpaikan ulko-ovelle, mutta useimmilla meistä työ sekoittuu sosiaaliseen mediaan, tuttavapiiriin ja muuhun vapaa-aikaan.

Uralla suunnan tulisi olla eteenpäin, vaikka ei välttämättä aina ylöspäin. Ajatus on stressaava, mutta panostaminen myös palkitsee. Kun sosiaalisista suhteista ja ammattitaidostaan pitää huolta, ne voivat poikia uusia, yllättäviäkin tilaisuuksia.

Itse en kuitenkaan aina jaksa tehdä töitä, että saan tehdä töitä. Tiedätkö? En haluaisi pitää itsestäni meteliä, puffata omia tekemisiäni ja osaamisiani. En jaksaisi käyttäytyä niin kuin koko maailma olisi jatkuvasti yksi suuri työhaastattelu. Moni kuitenkin tekee niin. Se luo henkisiä paineita toimia samoin.

Tunnen paljon ihmisiä, jotka päivittävät joka päivä sosiaaliseen mediaan, missä kävivät työlounaalla, mitä projekteja on parhaillaan meneillään, ketä tapasivat ja miten olivat pukeutuneet.

En tiedä, onko tämä yleinen tunnetila, mutta itse saan kyseisestä toiminnasta hiukan epätoivoisen fiiliksen. ”Olen relevantti.” ”Osaan työni.” ”Älkää unohtako minua!” ”Minulla on kädet täynnä töitä!” Tällaisesta ”olen todella haluttu ja kiireinen” -puffauksesta voi saada myös sen kuvan, että uusille hommille ei enää ole tilaa.

Mikähän sitten olisi tässä ajankohtaisena pysymisessä hyvä keskitie? Mielestäni se on oman osaamisen kehittäminen, joka voi tapahtua monin tavoin; kouluttautumalla, itsekseen opiskelemalla, kokeilemalla erilaisia työtapoja tai jopa ihan kollegojen kanssa keskustelemalla.

Ammatillisten sosiaalisten suhteiden ylläpito ei välttämättä myöskään vaadi kalliita lounaita ja suupielet korvissa lavastettuja some-poseerauksia. Asialliset ja lämminhenkiset meilit, työtovereiden kanssa rupattelu, ystävälliset puhelut ja somekommentit ajavat yleensä asian.

Olemme kiistämättä keskellä työmaailmaa, jossa täytyy panostaa enemmän pysyäkseen menossa mukana. Hiukan silti surettaa seurata ihmisten hiki päässä taistelua ollakseen suositumpia, kiireisempiä ja halutumpia kuin kilpailijat.

Pakonomainen omasta korvaamattomuudesta kilpailu aiheuttaa myös ikävää jupinaa ja juoruilua, kun ammatillisia reviirejä vahditaan yhä tarkemmin.

Itse syyllistyn enemmänkin juuri jumahtamiseen. Kyse lienee myös kunnianhimon puutteesta. Tykkään siitä, mitä teen, enkä erityisemmin haikaile haastavampia ja tärkeämpiä tehtäviä. 

Pieni nälkä pitää kuitenkin liikkeessä, jonka on suuntauduttava eteenpäin. Onneksi nykyään on mahdollista jakaa kiinnostuksensa tai osaamisensa vaikka kahden eri alan välille. Antaa ”sen oikean” viedä mukanaan.  Erityisesti keikkatöiden maailmassa tämä tapahtuu usein jopa itsestään.

Lisää uusi kommentti