Mitä suuremmaksi informaatiotulva kasvaa, sitä enemmän meiltä vaaditaan. Silmiä on vaikea enää ummistaa, kun tiedostaa paljon asioita, joihin voisi itse vaikuttaa. Siksi omien arvojen priorisointi on tärkempää kuin koskaan.

Ympärilläni vellova mediameri painottaa ähkyyn asti samoja asioita; minun pitäisi jatkuvasti parantaa suoritustani, vahvistua, kehittyä, nousta epäonnistumisista ylös kestävämpänä ja parempana. Pitäisi tiedostaa, osallistua, auttaa ja opastaa.

Flunssa täytyy torjua jo ennen sairastumista, kiusaajaa pitää ymmärtää mutta estää, heikompaa puolustaa, omia puutteita parannella, fyysisesti voimistua ja henkisesti kasvaa. On liikuttava koko ajan ylös- ja eteenpäin. Pysähtynyt kivi sammaloituu ja paikallaan polkeva ihminen jää jälkeen ja muuttuu turhaksi.

Minä en jaksa. En halua jatkuvasti olla paras versio omasta itsestäni, super tai hyper. Haluan keskittyä niihin arvoihin, jotka minulle merkitsevät ja olla välillä inhimillisen lapsellinen, itsekäs, uupunut ja heikko.

En halua torjua tonton-ruokavaliolla ja lisäravinteilla kaikkia pöpöjä ja yrittää elää ikuisesti. En halua olla korvaamaton työssäni, sanoa aina viimeistä sanaa tai ylittää itseäni kerta toisensa jälkeen.

En halua repiä itsestäni lisää liikunnan ja vitamiinien avulla, kun elämä vie mehut. Silloin haluan levätä. Haluan perheeni osallistuvan enemmän ja tehdä itse vähemmän. En halua automaattisesti olla se, joka ryntää korsettikauppaan ja lantionpohjazumbaan, kun seksielämä toistaa itseään.

En halua olla aina positiivinen, enkä sanoa kaikkeen kyllä. On kai itseäänkin kuunneltava, eikä vain jyrätä eteenpäin kuin tavarajuna kaikki esteet rikkoen ja valmista rataa seuraten?

Ennen kaikkea, en halua, että muu maailma jatkuvasti painostaa minua kaikkeen tähän.

Media pursuaa elämänhallintaoppaita, onnistujien ja menestyjien ohjeita ja neuvoja. On paljon pyydetty, että meidän kaikkien pitäisi seurata jonkun onnekkaan esimerkkiä, jolla kaikki meni putkeen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen eikä onnelliseen elämään ole reseptiä. Kourallisesta gojimarjoja, korkeasta koulutuksesta, vuosittaisesta salisjäsenyydestä ja positiivisesta elämänasenteesta ei automaattisesti synny auvoa.

Kaikki me haluamme muokata itsestämme parhaan version, mutta vauhtisokeus yllättää monet. Ei kai elämän kuulu olla välineurheilua, jossa joka ikisen asian eteen on tehtävä tuhottomasti työtä?

Mitäköhän tapahtuisi, jos jatkuvan kehittämisen sijaan hyväksyisikin itsensä? Jos enemmän haalimisen sijaan nauttisi siitä mitä jo on? Jos kuuntelisi kehoaan ja antaisi sen tarvittaessa levätä? Jos ei itse kantaisi vastuussa kaikesta, vaan jakaisi sen läheistensä kanssa? Jos antaisi tunteiden tulla ja itsensä joskus vain olla?

Kommentit

Elisa

Osui ja upposi. Kiitos kirjoituksesta, jaoin sen ystävilleni myös.

Lisää uusi kommentti